risto.on.äkäne.

Synthetic sounds in synthetic dreams

2011-09-19T16:59:00.002+03:00

Sydämeni särkyi sinä samana päivänä, kun transistorisi alkoi särisemään. Onneksi sinussa on enemmän reikiä kuin keskiverto petikumppanissa, niin voin liittää itseni sinuun vielä aux-outputtiesi kautta. Ei erota koskaan.

Olet liian tyyris makuuni, vaikka oletkin ihana, ja olen kuullut että olet leikkikaverina loputtoman viihdyttävä. Toivon silti, että kohtaamme pian ja pääsen painelemaan nappejasi, oppimaan mistä kuuluu mikäkin ääni.

Ah, rakkauden Graalin malja. Märkä uneni, miksi olet niin tavoittamattomissa? Mikä sinua kiehtoo vain rikkaissa miehissä?

OLEN KOMEAMPI KUIN JAMES BLAKE JA THOM YORKE YHTEENSÄ

:OTA MINUT:

Gilffeissä on jotain sellaista, joka saa sormeni syyhyämään. Ne tietävät täsmälleen, mistä itse pitävät, mutta nuorelle pojalle niissä on loputtomasti tutkittavaa. Ehkä, kun olen ensin käynyt oman ikäiseni läpi, voin käyttää vanhat päiväni tälläisten kaunotarten näpertämiseen...

Melkoisen kalliita ladyja vain, täytynee poiketa TJ:n tuolin kautta vanhainkotiin.

I ♥ FOOTJOB

Päättämättömyyden sietämätön vittusaatana.

2011-09-17T13:24:00.000+03:00

On niin kauheasti hyvää musiikkia. Kun kaikki päivät tietokoneella selaa last.fmää, pitchforkia, suen arvosteluja ja mitä lie musiikkikanavia, tulee tutustuttua kilotonniin bändejä viikossa. Loppujen lopuksi huomaa rakastuneensa viiteen kymmeneen kolmeen eri bändiin lähes yhtä paljon, kierii lattialla tuskissaan kun ei tiedä mitä kuuntelisi. Tekisi mieli huudattaa niitä kaikkia samaan aikaan, ja kylpeä siinä kakofoniassa.
Joka tapauksessa, kesä on mennyt vähän huidellessa, eikä ole kerinnyt tänne mitään vuodattamaan. Projektina on ollut ostella levyjä koko kesän, nyt kun on rahaa ollut vähän enemmän (kerrankin). En niinkään uusia julkaisuja, vaan vanhoja levyjä, joiden waretettuja versioita olen luukuttanut luvattoman kauan. Joitain uutuuksia tarttui silti mukaan, voisi niistä vaikka vähän vuodattaa.

Gracias - s/t EP
Niin vähän kun suomiräpistä oon perillä, tämä mies on kai ennenkin jotain levytellyt, mutta katosi sitten maan alle muutamaksi vuodeksi. Viime talvena alkoi sitten putoilemaan hienoja videoita ja sinkkuja, kovimpana HKI. Englanninkielistä, täysin maailmanlaajuisesti uskottavaa hip-hoppia. Chillejä biittejä, sopivasti vanhanaikaista, tyylikkäästi ajanmukaista. Jotenkin ihastuttavaa, miten kerrankin Helsingistä räpätään melko katu-uskottavasti, vaikka teksti onkin aika samanlaista "kotipaikkakunnan reppausta", niin kuin suomenkielisten kollegoidensakin musiikki. Graciaksesta silti hohkaa freesimpi fiilis. Ehkä se on tuo kieli, en tiedä, mutta minuun iski kyllä lujaa.
Omituista myös, viimeisessä kappaleessa Feel Free (Remix) feattaa Juno, Paperi T sekä VilleGalle.
Siis se raivostuttava jääkiekkoräppijätkä. Hämmentävästi miehen lainit ei edes ärsytä. Ainakaan vielä.

Ainiin, ja etevät bongaa Mon€y -biisistä tiukkoja Wu-Tang Clan -referenssejä! Kova biisi sekin.

Washed Out - Within And Without
Tämäkin vuoden yllätyksiä. Washed Outin debyytin olin sivuuttanut aikalailla pelkällä tuhahduksella, ja sivuutan edelleen. Se on aika turha. Joka tapauksessa, tämä uusin on ihan eri sfääreissä. Jos on post-rock, post-metal ja post-dubstep ja ties mitä, tämä on mielestäni post-pop. Kivan uudenlaista poppia, tottakai chillwave-juuret kuuluu, mutta aika kaukana tämä on muista saman lajin artisteista. Eteeristä, läpikotaisin rauhoittavaa ja kaunista. Levyn kannet tekee kunniaa musiikille, intiimiä ja valkoisia lakanoita. Tämä kuulostaa valkoisilta lakanoilta. Ei sellaselta seksiltä, jossa haisee pissavehkeet, hiki ja bajamajat, vaan iho ja puhtaat lakanat.
Tätä kuunnellessa tulee aina mieleen kesän liftausreissut, meidän vaaleanpunainen mankka ja matkakumppanini fanaattinen riemu joka kerta kun levyn viimeinen kappale Dedication alkoi soimaan. Se onkin kyllä levyn parasta antia, vaikkakin itse synkistelijänä pidän enemmän Far Awaysta. No ei se ole synkkä, mutta ei ihan niin glitter.
Kaunis levy, suosittelen lämpimästi ensikesän rakastelusessioihin. Talvella nussitaan vaan black metallin tahtiin.

Hukka - Kyl se jossain...
Tähän väliin vähän UG:ta. Tätä levyä en varsinaisesti ostanut, vaan sain artistilta itseltään erään reissun yhteydessä. Olin kuolaillut jo pitkään mikseristä paria sinkkubiisiä. Lunkia, todella perinteistä fiilistelyräppiä. Tiukkaakin tiukempia bassolaineja, napakoita rumpuja ja Hukan ulosanti on miellyttävän rauhallista ja sulavaa. Ei tietenkään mitään mullistavaa, ja levy miksauksellisesti paikoin ärsyttävää kuunneltavaa, mutta ehdottomasti silmällä pitämisen arvoinen artisti.

Kuuntele Neljä Seinää mikseri.netistä! Lupaan, ettei ole perinteistä mikseriräppiä, niin vitsi kuin kyseinen termi onkin.

Muut ostamani levyt nyt eivät ole niinkään laajemman arvostelun arvoisia, mutta ehkä mainitsemisen! Jokaisen itseään kunnioittavan hipsterin vakiohankinta, Neutral Milk Hotellin In The Aeroplane Over The Sea, sekä parhaat Radioheadit eli Kid A ja Amnesiac. Lisäksi Xiu Xiun uusin vinyylinä (ihme kyllä oli ensimmäinen xewujen levy, jonka olen ostanut. Vaikka se on lempparibändi!) ja Amsterdamista tarttui mukaan GY!BE:n debyytti alkuperäispakkauksessa kolikoineen ja lippuslappusineen.

Tähän loppuun vielä valokuvaustaiteen huipputyö, ensimmäinen itse ottama kuva tällekin blogille! SO HIGH

This is all I got for now.

2011-09-16T02:25:00.001+03:00

:::::::::::::::::::::::::::::::ei mulla muuta::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

►∆▼∆◄∆

2011-05-10T22:15:00.006+03:00

Witch House. Ghost drone. Trianglecore. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Uusi genre on nousemassa, siltä tuskin moni musiikkimedioita syvemmin harrastava on voinut välttyä. Kolmioita, ja kaapuihin pukeutuneita naisia promokuvissa ja bändien nimet ovat pelkkää ascii-koodia. Kolmioita, kolmioita joka paikassa.

Mitä tämä nyt on? En itsekkään oikein päässyt perille, kun se jysähti niin nopeasti ihmisten tietoisuuteen, vaikkei olekaan Suomeen kunnolla vielä rantautunut. Genre on last.fm tag-sivun mukaan syntynyt 2009-2010 tienoilla, ottaen vaikutteita dubstepistä, trip-hopista, dronesta ja muista kenkiintuijottelugenreistä. Joku älypää keksi sitten genrelle oman nimen, Witch House vuonna 2009. Se on rinnastettavissa toiseen nousevaan genreen, chillwave/glo-fi -aaltoon, mutta on ehkä enemmän... Noh, voisin sanoa että amatöörimäistä. Siinä missä chillwave-artistit kuten Toro Y Moi ja Neon Indian osaavat taidokkaasti käyttää erilaisia kaikuja ja sidechain-pumppauksen yhdistelmiä, kuulostaa witch house lähinnä heitä kopioivien kammarimuusikoiden fl studio -kokeiluilta. Kaikki saundit ovat elottomia ja ohuita, kovin muovisia ja tyhjiä. Ehkä se on osa tätä "ghost" juttua, mutta hengetöntä se onkin.
Monet artistit ja genren diggailijat kuitenkin kumoavat witch house -määritelmän, ja väittävät sen olevan vain eri tapa ilmaista synkkää elektronista musiikkia. Tämä tottakai on aivan normaalia siinä vaiheessa, kun on koitettu luoda jotain uutta ja erikoista, mutta saatu nihkeä vastaanotto. Silloin syödään sanoja.

LAKE R▲DIO, oOoOO, White Ring ja †‡† ovat kaikki witch housen edustajia, ja melko tunnetusta päästä omalla sarallaan. Kaikkia yhdistää kolmiot, ulkomusiikillisuus, kaavut ja paska musiikki. Fl studio -soundit, tylsää jumputusta ja typerät levyjen nimet kantavat näemmä pitkälle. Suurta huvitusta herätti viimeisenä mainitun bändin uusin levy GHETTO ASS WITCH. Levyltä löytyi myös huimasti nimetty kappale Black Magick Hustlas. Musiikki oli lähinnä kusista dark electroa, muovisilla säröillä ja trancesyntikoilla.

Tästä päivityksestä ei pitänyt tulla ihan näin avoimesti mielipidettäni edustava, mutta en yksinkertaisesti löydä mitään järkevää analysoitavaa ko. genrestä. Samanlaista huttua löydät jokaiselta amatöörimusiikkisivustolta otsikon "trip-hop" alta.

Ainiin, ja tuo bändi lausutaan "Ritualz".
Pah.

Asiasta lisää voitte lukea:
last.fm
Guardian

Minä Ja Ville Ahonen

2011-05-08T19:49:00.002+03:00

Tilasin tuossa viimeisten opintotukien kunniaksi vähän levyjä, ja vihdoin hyllyyn pääsi nyt tuo viime vuoden suosikkini, vinyylinä tottakai.
Samalla huomasin, että en ole ko. artistista kirjoittanutkaan blogilleni. Se on väärin. Viimevuoden levyistä eniten tuli nautittua tästä suomalaisesta debyytistä. Mies oli tätä ennen vaan soitellut Helsingin kapakoissa, herättämättä sen suurempaa hälinää missään. Toisaalta ymmärrän, tämä artisti on vähän sellainen, että se pitää ensin sulatella rauhassa levyltä, ja sitten mennä vasta livenä nauttimaan. Kapakassa tämä hukkuu varmasti taustamusiikiksi, jos ei artistia entuudestaan tunne.

Villen musiikki on melankolista, jopa melodramaattista, paikoin lyyrisesti jopa naiivia. Singer-Songwriter henki on vahvasti läsnä, Ville ja hänen akustinen kitaransa kuljettaa kaikkia kappaleita eteenpäin yksinoikeudella. Toisin kuin useilla tämän kaltaisilla bändeillä, taustaorkesteri ei kuitenkaan jää pelkäksi väkinäiseksi studiomusisoinniksi. Kyseessä on täysmittainen bändi, eikä mikään Villen sooloprojekti. Bassossa myös keikkuu Sydän, Sydämestäkin tuttu Tuomas Skopa. Bändin tatsi nyt tottakai ei ole mikään uraauurtava, vaan tekevät juuri sen mitä pitääkin, ei mitään virtuoosimaista taivaiden tavoittelua.

Sanoitukset, nuo sanoitukset. Villen levy tuli ulos viime syksynä, jolloin itse elin kovin vaikeaa aikaa elämässäni. Lyriikat tuntuivat noudattelevan viimeistä puolta vuotta elämästäni täydellisesti, olin hämmentynyt ja sydäntä myöten herkistynyt. Miten tälläinen voi olla mahdollista? Näin jälkikäteen tilannetta tarkasteltuna se tottakai kävi vähän niin kuin horoskooppienkin kanssa, varmasti kaikki ihmiset käyvät läpi samanlaisia tunteita jossain vaiheessa elämäänsä. Illuusiota tai ei, mutta sanoitukset koskettavat minua silti, edelleen joka kerta yhtä vahvasti. Kappaleessa "Sammutetaan Valot" Ville laulaa:

Mitä sinä itket?
Kaikkihan on hyvin
Miten niin kaikki?
Mitä tarkoitat kaikella?

Miksi sinä olet aina niin surullinen?
Ovatko vuodet meille vain liian pitkiä?

En voi edes muistaa kuinka monta kertaa kuuntelin tämän kappaleen, ja kävin läpi omia tunteitani. Kyseinen pätkä on tottakai korni ja jopa naurettavan teinidramaattinen, jos sen niin tulkitsee, mutta elämä usein on. Ainakin oma elämäni on läpi vuosien ollut yhtä ironian, naurettavan draaman ja korniuden ilotulitusta. Enkä usko, että se muilla eroaa niin kamalasti, kyse on lähinnä perspektiivistä.
Villen ääni on läpi levyn aivan kuten sanoituksensakin; haikea, jotenkin katkera, mutta ei kovin kostonhaluisesti. Lähinnä katkera tapahtuneille asioille, ei niinkään ihmisille.

Tottakai levyllä on myös heikkoja hetkiä. Tosin omaan korvaan lähinnä yksi. Kappale Eno leikittelee tällä vuosia vanhalla homojen shokkiarvolla. Luetellaan kova liuta erilaisia homoja, humoristisesti. Kappale on selkeästi leikkimielinen, mutta se onnistuu lähinnä ärsyttämään sillä, kuinka Ville on selvästi ajatellut sen olevan kovinkin provosoiva kappale.

Muutama viikko sitten tarkastin Minä Ja Ville Ahosen livenä, ja täytyy sanoa, että oikeassa ympäristössä heidän musiikkinsa pääsee aivan uusiin sfääreihin. Se rokkaa, on tuimaa ja armotonta. Levyllä oleva herkkyys säilyy, mutta saa ehkä hieman erilaisen muodon, rokkaavamman, anteeksipyytelemättömän. Lisäksi levyn lopetuskappale Musta Virta on aivan uskomaton. Kappaleen lopussa oleva synabassonarskutus kakkosnelosilla haitsuillaan sai Villen innostumaan kiihkeään tanssiin strobovalojen sävyttämänä.

Suosittelen tätä kaikille sydämensä särkeneille, herkille runosieluille, ja teekuppi kädessä ikkunasta sateeseen tuijotteleville, helsinkikeskeisille hipstereille!

http://www.myspace.com/villeahonen

Kuolla. Antaa henkensä.

2011-04-08T20:45:00.002+03:00

Ei huvita tehdä levyarvostelua, tekee mieli tehdä yksittäisen kappaleen analyysi. Syventyä sen herättämiin fiiliksiin enemmän, kuin teknisiin hienouksiin ja kikkailevaan muusikon sölkötykseen intervalleista ja nerokkaista harmonioista. No, ehkä vähän, mutta ennenkaikkea fiiliksiä.

Radiohead - Give Up The Ghost

Kappaleen alussa on lintujen laulua. Ne rauhoittavat aina minua, pidän linnuista. Koen niiden symbolisoivan minulle aina uuden alkua, enemmän kuin vapautta, mitä monille se tuntuu merkitsevän. Linnut alkavat laulamaan keväisin puissa, ja häiritsevät talvista masennustani. Linnut muistuttavat, että siellä missä on ylämäki, siellä on alamäki.
En voi kuin ihastella näitä lauluja. Sanoitukset menevät useassa eri tasossa samanaikaisesti eteenpäin, aiheuttaen junnausta. Kyseessä on tavallaan täydelliset säkeistöt omaava kappale, joka junnaa samassa kohdassa jatkuvasti, koska kaikki lauletaan päällekäin.
Koko tunnelma huokuu lämpöä, jota löytää rakkaansa sylistä. Tätä lämpöä ei koe missään muualla. Samaan aikaan kappaleen sanat huokuvat silti menetyksen pelkoa, mutta myös sitä, ettei itse pelkäisi menettää henkeänsä hänen käsissään. Kaunista, hieman dramaattista ja äklöttävää, mutta elämä usein on.
Kappaleen lakipiste, korkea ja heleävä laulunostatus ja loppua kohti hiljenevä fiilistely. Hillittyä, ei mitään klimaattista kohkaamista, vain pelkästään turvallisen ja lämpimän tunteen sinetöinti.

Helposti uuden levyn parhain kappale, todella kaunis. Radiohead ei ehkä ole 100% kaiken hypensä arvoinen "rock-musiikin pelastaja", mutta jos kyse on monitasoisista, koskettavista mutta silti niin simppeleistä kappaleista, ei kukaan tee sitä paremmin kuin Radiohead.

Don't hurt me. In your arms. Don't hurt me. In your arms.

Kairon; IRSE! - the Defect in that one is bleach / We're hunting wolverines

2011-04-06T15:44:00.005+03:00

Nuoria miehiä Kaustisen musiikkilukiosta. Tää on taas näitä tapauksia, että tekotaiteellisen nimen alta paljastuukin oikeasti aivan tajuttoman hienoa musiikkia. Eli ei kannata kavahtaa pinnallista taiteellisuutta, paitsi jos kyseessä on Ariel Pink's Haunted Graffiti.

Musiikki yhdistelee psykedeelistä rockia, post-rockia ja shoegazingia jopa hieman folkahtaviin juttuihin. Viulua löytyy useimmista kappaleista, tottakai hyvällä maulla. Ei siis mitään uskomattoman suuria jousisektioita, vaan harkittuja melodioita. Kauttaaltaan soitto on mainiota ja luontevasti soljuvaa.
Laulaja Dmitry Melet hoitaa hommansa herkällä falsetilla. Vaikealla alueella liikutaan, mutta hän hoitaa homman kotiin vähintäänkin hyvin. Hirmuisia falskauksia ei juuri kuulu, ja ääni varmasti voimistuu vielä vuosien kuluessa. Voisin tähän Sigur Rós -pastissin todeta, ja sanoa vokaalien olevan enemmänkin instrumentti muiden joukossa, kuin mikään maailman suurimpia lyriikoita naamalle lyövä totuuden torvi. Hyvä näin, musiikki musiikkina.

Vaikka vaikutteet paikoin kuuleekin läpi, on se oma saundi vahvasti läsnä, jolle ainakin allekirjoittanut antaa musiikissa eniten painoarvoa. Nykyään on niin vaikea, ellei mahdoton luoda mitään täysin individuaalia ja omaa taidetta, joten artistin täytyy osata ammentaa tarpeeksi suurelta skaalalta vaikutteita, jotta syntyy tarpeeksi kiinnostava sekasotku. Tässä ollaan onnistuttu hyvin. Mitään maatamullistavaa erikoisuutta ei löydy, mutta kaikki on hyvää kuin hyvä musiikki.

Yhtä asiaa haluan alleviivata, joka voi olla hieman ikävässä kontrastissa äskeisen "tosi hyvä mutta ei mitään sykähdyttävää" -lässytyksen kanssa, mutta elämä on sellaista.
Kuunnelkaa tuota soolokitaristia. Voin tälläisellä mahtipontisella ja ylihypettävällä varauksella todeta, että meillä saattaa olla tässä käsissämme Suomen uusi Petri Walli.
Levyn psykedeelisimmässä Cuscuspin -kappaleessa asia käy selväksi kuurollekin. Uskomattoman upeita äänimaisemia pari minuuttia fiilisteltyä pinnan alta räjähtää upein kitarasoolo pitkään aikaan. Oikeasti, jos mies on vasta 19, ja saa kitaran puhumaan tuolla tavalla, käsissämme on jotain ihan mieletöntä.

Kingston Wall -puristit saa vihata, mutta minä pidän väitteestäni kiinni.

Levyn voi ladata ilmaiseksi bändin bandcamp -sivustolta.
Lisäksi Last.fm sekä Myspace.

Resurrection.

2011-03-30T22:23:00.002+03:00

...Se oli hyvä bändi. Jo aiemmin tässä blogissa mainittuun Jokela-skeneen kuulunut nuorten miesten rock-orkesteri se oli, ja hieno olikin. Rehellistä meininkiä, jäätävän upeita kitarasooloja ja naiivisti kantaanottavia sanoituksia, juuri sellaista tavaraa jota voi vaatia 16-vuotiailta rock-unelmista haaveilevilta pitkätukilta.
Sittemmin homma hiljentyi, uusia biisejä tuli vähemmän, ja kundit veivasivat niitä monen vuoden takaisia "hittibiisejä" samoissa paikoissa joka vuonna samalle porukalle. Yksi bändin kolmesta perustajajäsenestä menehtyi traagisesti, joka sinetöi orkesterin kohtalon. Muutaman kuukauden jälkeen Resurrection soitti viimeisen keikan, silloin ko. bändin laulajakitaristi soitti jo toisessakin bändissä, ja lopettivat.. Noh, eivät ehkä huipulle, mutta ainakin close to the edge!

Nykyään tämä mainittu laulaja-kitaristi soittaa upeassa, upeassa orkesterissa nimeltä The B And The Band. Raivoisaa punkkia, poppia ja dokailua yhdistävää akustista meininkiä, uppoaa suomalaiseen juhlakansaan kuin kyrpä otsaan. Pojat (ja yksi tyttö!) ovat saavuttaneet räjähdysmäistä suosiota viimeisen vuoden aikana, keikkakalenteri näyttää myspacen perusteella olevan enemmän täynnä, kuin useimmilla levytyssopimuksen omaavilla bändeillä.

Mitä todennäköisimmin he sattuvat juuri Sinun kotikaupunkiisi, tai ainakin hyvin lähelle sitä. Annan vihjeen; menkää hyvät ihmiset katsomaan ja kuuntelemaan!

Myspace

Celebration Of Our Pleased Birds (Which So Sadly Sang When They First Left)

2010-09-02T18:41:00.004+03:00

Godspeed You! Black Emperor @ Kulttuuritalo

17|01|2010

OH! IM SO SAD BIRDS RIGHT NOW

Post-Rock Spesiaali

2010-08-15T12:42:00.007+03:00

Jee! Delayta, klassisii instrumenttei ja vuosituhannen pitusia instrumentaalibiisejä! Jee. Nääh... Muutaman vuoden genreä kuunnelleena alkaa jo tuo geneerisyys nyppiä. Ei jaksa enään niitä tuhansia Explosions In The Sky -plagiaatteja, mutta jos haluaa genreen tutustua, ei noilta voi välttyäkkään. Kaikki kuulostaa samalta, ja sitten kiinnostus lakkaa ja kaikki hyvät bändit jää huomaamatta.
Mutta onneksi tämä blogi palvelee teitä, hyvät naiset ja herrat, parhain mahdollisin tavoin!

Thee Silver Mt. Zion Memorial Orchestra & The Tra-La-La Band

Tähän orkesteriin olen tutustunut vasta pari päivää sitten, mutta ei hyvänen aika. Teki mieli vaan juosta ympäri kämppää ja kiljua silkasta ihastuksesta. Raakaa, aitoa, tunteikasta ja elämää suurempaa tulkintaa. Ei mitään keinotekoisia, eteerisiä delaynaputuksia, vaan raakaa akustista saundia.
Lyhyesti nimettynä A Silver Mt. Zion kasattiin Godspeed You! Black Emperorin raunioille vuonna 1999, kun perustajajäsenen koira Wanda kuoli. Hän siis perusti tämän upean bändin koiransa kunniaksi, ei voi kuin arvostaa.
Musiikki koostuu aika samanlailla, kuin GY!BE; hirveästi jousisoittimia, rummut, kitara ja bassot. Suurimpana erottajana silti on soundimaailma sekä vokaalit. Hirveästi raaempaa ja... Noh, omaperäisempää ja mielenkiintoisempaa. Lauluista joko tykkää, tai ne ärsyttää. Todella epävarmaa, värisevää ja herkkää tulkintaa, ainakin itsellä jokainen lause riipii sielua. Lisäksi levyillä on suuria määriä ryhmälaulantaa, hienoa, hienoa ryhmälaulantaa.

Suosittelen varauksetta levyä "Horses In The Sky", koska se on parasta maailmassa. Ihan yksinkertaisesti.

myspace

Klever

Myöskin aivan uusi tuttavuus itselleni. Tuore venäläinen bändi yhdistää saumattomasti folkia, post-rockia ja venäläisiä kansansoittimia. Todella hienoa fiilistelyä ja omankuuloista meininkiä. Nuo kansansoittimien äänetkin on sellaisia, etten usko monen koskaan sellasiin törmänneen modernissa musiikissa.

Suosittelen levyä In The Name Of Peace And Progress. Levy on jaettu viiteen erilaiseen "Trip" kappaleeseen, joten mitään upeita standalone-biisejä siellä ei ole. Kokonaisuus ratkaisee.

myspace

Audrey

Ruotsalainen tyttöbändi. Post-rock-tyttöbändi. Pelkästään konseptinakin mahtava. Rauhallista fiilistelyä useiden klassisten instrumenttien johdolla. Hieno, unenomainen tunnelma molemmilla julkaistuilla levyillä, hyvää kuunneltavaa vaikka bussimatkoille. Lempeää, ei oikein mitään elämää suurempaa. Sisältää myös paljon nättejä stemmalauloja, ei mitään ihan tyylipuhdasta post-rockia, enempi ehkä jopa nojaa indie-popin suuntaan.

myspace

Everything Is Made In China

Toinen Venäjältä ponnistava post-rockorkesteri. Kyseisellä bändillä on hyvin kiintoisa yleissaundi, vaikka silti melko tavanomainen. He sekoittavat post-rockia, noiserockia ja konemusiikkielementtejä semi-melankoliseen indierockiin. Lopputulos on todella selkeä ja tehokas kokonaisuus. Konerumpuintroja, delaykitaraa ja lempeän kuuloista mieslaulua.
Muutamia levyjä kerenneet jo julkaista, suosittelen kaikkia lämpimästi! Käyvät näemmä sillon tällön Suomessakin soittelemassa.

myspace

Crystal Castles - Crystal Castles (II)

2010-07-27T12:51:00.006+03:00

Tuossa lopputalvesta, kun päätin lähteä Provinssiin, ja hieman katselin esiintyjiä, törmäsin listassa erikoiseen duoon. Uninen ja amatöörimäinen promokuva ja erikoinen nimi alkoi kiinnostamaan, ja mielenkiinnosta latailin sitten levyn ja tein pientä taustatutkimusta.
Ensin ajattelin, että plääh, just another hipster-electroband. Huomasin kuitenkin palaavani jatkuvasti tämän levyn pariin. Pienen identiteettikriisin jälkeen myönsin itselleni, että onhan tämä aika loistavaa kamaa.

Crystal Castles on vuonna 2003 Kanadassa perustettu duo, jonka takana häärii Alice Glass (laulu), ja Ethan Kath (kaikki muu). Bändi ansaitsi nopeasti kehuja kriitikoilta ja skenen piireissä, ja tottakai iki-ihana Pitchfork kehui koko duon maasta taivaaseen. Tämän takia oikeastaan tälläiset bändit tuntuu niin epäkiinnostavalta:näitä tulee tuutin täydeltä, suurin osa kuulostaa ihan samalta, mutta Pitchfork suitsuttaa ja hipsterit kiljuvat iloisesti.

CC:n musiikki on tamppauspainotteista, isoihin syntikkavalleihin nojaavaa jumitusta. En silti sanoisi tätä niinkään bilemusiikiksi, kun ainakin allekirjoittanut yleensä vaipuu aika syvään koomaan tätä kuunnellessa. Kyllähän tuo tasabiitti pistää punttiin sutinaa livenä, mutta parhaimmillaan tämä on yksin kuunneltaessa yöllä kuulokkeista, ja niin kovaa kun korvat kestää.
Se josta tässä bändissä myös pidän, on sen muuntautumiskyky. Kotona kuulokkeista kuunneltuna kyseessä on hypnoottinen ja sangen rauhoittava bändi, mutta livenä he ovat todella energisiä, aggressiivisia ja tekee mieli riehua kokoajan.

Vahvuutena on myös Alice Glassin loistava vokalisointi. Vaikka usein rankasti efektoitua se onkin, niin tytöllä riittää paatosta aivan järkyttävissä määrin. Kappaleissa kuten Baptism ja Fainting Spells Alice huutaa ja kiljuu todella vakuuttavasti milloin kaikuun ja milloin säröön sotkettuna. Tunnetta riittää.

Debyyttiin verrattuna tältä levyltä löytyy paljon laajemmalta alueelta erilaisia kokeiluja: on kitaraa, ja "särö masterissa" noisemenoa. Muutenkin kokonaisuus tuntuu kestävämmältä, kuin edellinen, turhan 8-bit levy. Loistavia yksittäisiä kappaleita löytyy, mutta parhaimmillaan tämä on kokonaan kuunneltuna. Vaikka levy on pitkä (52 minuuttia), aika kuluu sen kanssa siivillä, kun saa kunnon koomatilan aikaiseksi.

Suosittelen kaikille tamppauksen ystäville, mutta myös kaikille kokeilunhaluisille, koomaan vaipuvaisille ihmisille!

Xiu Xiu - A Promise

2010-07-26T20:20:00.006+03:00

Tässäpä bändi, jota on tullut viimeiset puolitoista kuukautta luukutettua kuin mielipuoli. Pitkään aikaan en ole näin aidosti jostain bändistä innostunut, kuin tästä 2000-luvulla Jamie Stewartin perustamasta projektista.
Xiu Xiu on pääsääntöisesti Stewartin sooloprojekti, mutta bändissä on aina ollut mukana yksi (jostain syystä aina naispuolinen) synisti/randomkilkuttelija. Tällä hetkellä bändissä vaikuttaa Jamien lisäksi japanilaistaustainen Angelo Seo. Arvostelun kohteena olevalla A Promise -levyllä toisena jäsenenä oli kuitenkin vielä Caralee McElroy .

Xiu Xiun musiikki onkin sitten melkoinen pala kuvailtavaksi. Se on kokeellista poppia hyvin epä-popilla tavalla. Vaikeasti lähestyttävää, usein hiljaista tunnelmointia lo-fi -saundeilla. Jokaisessa kappaleessa on aivan järkyttävä määrä erilaista ääntä, mutta silti samaan aikaan kaikki voi olla hirveän hiljaista ja rauhallista.
Kuvitelkaapa vaikka kymmenkunta Ian Curtisia kompastelemaan isovanhempien pimeällä ullakolla, etsimässä elämäniloa. Jalkoihin sotkeentuu vanhoja kattiloita ja lautasia, puu paukkuu ja esineitä lentelee. Yksi heistä on löytäny papan vanhan, epävireisen pianon ja päättää esitellä kaimoilleen uusimman biisi-idean. Samaan aikaan kaikki kiljuvat huonoa elämäänsä ilmoille, koittaen siten löytää vastauksen kaikkeen paskaan.
Toisin sanoen ei tätä nyt oikein voi kuvailla mitenkään.

Xiu Xiun lyyrinen puoli nojaa hyvin paljon Jamie Stewartin omiin elämänkokemuksiin, ja hänen ei todella häpeile tuoda esille homoseksuaalisuuttaan (tosin tällä levyllä se ei ole kovin suuressa osassa). Koko vokalisointiosasto on kyllä se suurin koukku itselle tässä bändissä: Stewartin värisevä ja epätarkka ääni yhdistettynä henkilökohtaisiin lyriikoihin luo uskomattoman alastoman tunteen. Melkein tulee välillä olo, että tirkistelisi salaa laulajan elämää, kun hän tuo sielun niin avoimesti tarjottimelle. Etenkin biisit Ian Curtis Wishlist ja Apistat Commander on sellaista paatosta alusta loppuun, että ihan hengästyy. Jos tämä mies huomaisi kaupassa, että hänen lempisuklaapatukkansa olisi loppunut, tämä varmaan räjähtäisi massiivisiin kyyneliin ja koittaisi itsemurhaa.

Ei tästä oikein tiedä, kelle tätä pitäisi suositella, mutta jos tykkäät Joy Divisionista ja äärimmäisestä kokeellisuudesta, niin tämä saattaa iskeä. Mutta kuunnelkaa nyt hyvät ihmiset.
Tässä vielä Apistat Commander, kun se on niin hyvä.

Provinssirock 2010

2010-06-23T19:37:00.005+03:00

Siellä tuli sitten pyrähdettyä. Kuusi jantteria oli autossa Seinäjoelle perjantaipäivänä, ja viisi takaisin kotiin sunnuntaiyönä. Kukaan ei kuollut.

Leirintä-alueena palveli festarialueelta kilometrin päässä sijaitseva Kyrkösjärven leirintä. Ihan nasta paikka, halpa, mutta järven takia hieman tuulinen paikka telttailla. Välillä pelotti, että teltta lähti lentoon. Hyvää porukkaa ja hyvä meininki siellä kuitenkin oli. Johndan.

Ennenkaikkeahan mie menin sinne katsomaan Crystal Castlesia, Lapkoa, Disco Ensembleä, Mew:tä, mutta kyl Mokoma ja Stam1na ja pari muutakin ihan nastoja lisiä oli. Ehkä ihan pienet raportit kaikista tähän:

Mew - Oli kyllä hyvä. Hieman reppanoilta näyttivät päälavalla, kun oli niin iso tila täytettäväks sellaisella fiilistelyllä. Pelkäsin aluksi, soittavat pelkästään uusia biisejään, mutta kyllä se setti koostui enimmäkseen vanhojen levyn biiseistä, esimerkiksi loistava Apocalypso ja Snow Brigade, sekä Am I Wry? No oli aivan katharsista. Tätä bändiä en jaksanut tunkea katsomaan mihinkään eteen, katselin sivummalta.

Crystal Castles - Mahdollisesti Ulverin jälkeen kovin keikkakokemus koskaan. X-stage (eli telttalava siis) sopi täydellisesti duon sykkivään ja hypnoottiseen jumputukseen, meininki oli aivan katossa. Loistava livebändi, Alice on hothothot, ja kova biisilista. Kertakaikkiaan kovin keikka koko viikonloppuna.

Lapko - Tätä bändiä ehkä tarpeeksi hehkutettu tällä blogilla, niin tyydyn sanomaan, että kovan keikan heittivät taas. Please Need Me:tä jäin vähän kaipaamaan biisilistalta, mutta ei muuta valittamista. Taisi Malja minut ja ystävättäreni sieltä tunnistaakkin, naaman ilmeestä päätellen, kun meihin katsoi.

Disco Ensemble - Huhuh, eka kerta nää pojat näin livenä, enkä edes uusinta levyä oo kuunnellut. Hyvin toimi, ihan nostalgiaviboissa lauleskelin Black Euroa ja We Might Fall Apartia balleriinatossut kädessä. Ja tapahtuipa sen keikan aikana muutakin kivaa, mutta juu. Hyvä keikka.

Stam1na ja Mokoma oli tuttua ja turvallista ihan jees kamaa, kyllä niitä katsoi. Tosin ensimmäisenä mainitulla bändillä oli hieman tatsi hukassa, Hyrden synttärit varmaan venynyt liian pitkälle aamuun tai jotain.

Monenlaista kyllä tuli viikonlopun aikana tehtyä, mutta ehkä ne saada jäädä pimentoon. Music is everything that counts. Saatan harkita Seinäjoelle lähtöä uudestaankin!

Spiritual Front - Darkroom Friendship

2010-04-30T13:45:00.008+03:00

Oi nyt se tuli! Kauan odotettua uutta materiaalia Italialaiselta neofolk-pop pumpulta, Spiritual Frontilta. Uutta levyä on varmaan vuoden päivät jo lupailtu, ja aivan tässä lähikuukausina sen olisi tarkoitus tulla, mitä herroihin on uskomista.

Viime vuoden puolella nettiin ilmestyi jo liveveto uudesta kappaleesta "Hey Boy!", joka antoi jo jonkinlaista kuvaa tulevasta; jopa popimpaa matskua, kuin Armageddon Gigolo -levy.
Ja kyllähän se kuuluu tästä tuoreesta videokappaleesta Darkroom Friendship. Massiivista, jousisoitin-pitoista poppia homoilusta ja panemisesta, johon kaikki yhtyeeseen tutustuneet ovat jo varmasti aikoja sitten tottuneet.
Vaikkei homoneekereiden ja dramaattisten Salvatorin kasvokuvien, ja lähes Brian Molkomaisen appereancen ympärillä pyörivä video jaksanut hirveästi kiinnostaa, kappale itsessään oli tunteita herättävä. Se oli suurempaa, tietyllä tavalla jenkimpää, ja paljon, paljon popimpaa kuin ennen. Tunneskaala oli melko laaja, ihan vitutuksesta kauhunomaiseen ihastukseen. Itse kuitenkin pidän ihan poppirallatuksistakin, mutta mutta... En tiedä, jotenkin tästä puuttuu se jokin mikä teki Spiritual Frontista niin tiukan orkesterin. Liian muovinen biisi, ehkäpä. Saundillisesti ja ihan sävellyksellisesti.

En nyt silti heitä toivoa vielä, odotan uutta levyä, ja toivon, että sieltä vielä ihan kelpo lätty tulisi.

The White Stripes - Under Great White Northern Lights

2010-03-27T22:24:00.000+02:00

Tulipa ladattua kyseinen DVD, kun Sue:ssa oli annettu huippuarvostelu. Ja onhan kyseessä kerrassaan upea rock-orkesteri. Nyt väsyneenä ja kertakatsomalta lyhyt kommentti kyseisestä pätkästä.

Tykkäsin kuvaustyylistä. Punamustavalkoinen oli pääteemana, haastatteluja ja muutamia muita pätkiä lukuunottamatta kaikki oli noilla kolmella värillä kuvattu. Se oli miellyttävää katsella, ja sitä käytettiin tyylikkäänä tehokeinona.
Kovinta tuossa puoltoistatuntisessa oli kyllä ne ns. "oikeat keikat". Ne, missä soitetaan isolle yleisölle, isolla lavalla, isolla säröllä, ja isolla otteella. On uskomatonta, miten tyylillä Jack White ottaa koko lavan haltuun, säntäillen kuin sekopää ympäriinsä. Urkuja kaatuili, johtoja irtoili ja jokatoinen nuotti kitarasta meni vikaan, mutta se energia, joka siitä hommasta säteili, meinasi lyödä tajun kankaalle. On se nyt jumalauta, kun jannulla on elektroakustinen kitara, ja niin paljon säröä, että Sunn O))) kuulostaa humpalta.

Meg White on hyvin, hyvin kaunis nainen, jolla on hyvin, hyvin kaunis ääni. Kuten fanit varmaan jo tietävät, hän oli haastatteluissa yleensä hiljaa, ja jos puhui, niin puhui hiljaa (mutta kauniisti!). Loppupuoliskolla Jack kuitenkin käski Megiä tunnustamaan, ettei Jack pakottanut häntä olemaan hiljaa aina haastatteluissa.

Tosiaan, hieman koko DVD:n pääpointista enemmän. Kyseessä oli siis heidän Kanadan kiertue, joka kuvattiin. Erikoisen kiertueesta teki se, että he kiersivät ennen kaikkea pieniä kaupunkeja ja kyliä, suurien lavojen sijasta. Soittopaikat oli mitä moninaisimpia; biljardihalli, keilahalli, bussi, tori ja jopa inuiittien vanhainkoti palveli keikkapaikkana. Erityisen upea pätkä oli nimenomaan tuolta biljardihallista, kun soittotila oli uskomattoman pieni. Jack huusi mikrofoniin kuin hyeena Megin takana, hakkasi kitaraa ja nojasi seinään. Kuulosti enemmän Black Metallilta kuin rockilta, mutta jollain David Lynchmaisella tavalla se oli upeaa.

Pienenä spoilerina vielä lisään, että lopussa Meg itkee. Ja lupaan, että sinäkin itket.

Lapko - A New Bohemia

2010-03-13T19:26:00.000+02:00

Muistan,kun aloin I Shot The Sheriffin julkaisemisen jälkeen stalkkaamaan Lapkoa päivittäin Myspacessa, kärkkyen uusia sinkkuja. Tuo ensimmäinen kappale ei kovemmin sykähdyttänyt, ja säikähdin jo, että Harjavallan sankarit olivat suivaantuneet Placebon paskasta Battle For The Sunista ja päättäneet tehdä kostoksi maailmalle paskan levyn. Mutta luojan kiitos käsitykseni murskattiin täydellisesti. I Don't Even Kill tuli Myspaceen kuunneltavaksi, ja meinasin langeta polvilleni. Uskomattoman voimakas, herkkä, dynaaminen ja oivaltava paketti. Kovinta Lapkoa ikinä. Ja vihdoin sain levyn käsiini. Tämä tarina kertoo siitä levystä.

Voisin esittää pienen kehityskaavion aivoni reseptoreiden toiminnasta kun A New Bohemia saapui taloon.

1. Pala nousi kurkkuun, ja laitoin levyn varovasti soittimeen.
2. Fiilistelin itku kurkussa avauskappaleen I Don't Even Kill.
3. Toinen kappale, King & Queen kerkesi mennä puoleen väliin asti, niin tuntui siltä kun oma ruumis ei olisi enää tarpeeksi tilava tai kestävä tämän tunteen hallitsemiseen
4. Lopulta levy päättyi,ja olin lopen uupunut saatuani kymmenkunta musiikillista rakkausräjähdystä aivoissani.
5. Laitoin levyn soimaan uudestaan. Ja se on soinutkin uudestaan ja uudestaan tähän päivään asti.

Tähän asti riittivät sanat, nyt tekisi vain mieli napata kaikkia tätä lukevia kurkusta kiinni ja huutaa päin naamaa, sanattomasti. Rakkaus ei tunne rajoja.
Malja on, jos vain mahdollista, vieläkin taitavampi laulaja, ja kuten jossain musiikkimediassa mainittiinkin jo, viimeistään nyt on päästy eroon automaattisista Brian Molko tai Maynard James Keenan assosiaatioista. Suurimmat kehut kuitenkin tästä osoitteesta saa Herra Heikkonen. Ikinä ei ole mies noin loistavasti rumpuja soittanut, Please Need Me:n lopussa oleva industrial-mausteinen rumpusoolo loksauttaa leuan auki.
Yleissaundi on paljon mehevämpi ja paksumpi, selkeästi amerikkalaisempi, kuin edellisillä levyillä. Huomaa täysin, että pojilla on ulkomaan markkinat mielessä, kappaleissa on entistä tarttuvampia melodioita, mutta silti vaikuttaa kovasti siltä ettei Lapkon pojat osaa tehdä täysin läpimurtotavaraa. Lapko on aina asteen liian taiteellista, hieman rajoja rikkovaa ja genressään kokeellista, joka varmasti työntää kuuntelijoita poispäin. Tosin se on vain heidän häpeänsä, toivottavasti palavat helvetissä.

Mielenkiintoisena elementtinä huomasin myös urkujen käytön. Ainakin se kuulostaa urulta. Mutta tosiaan, ainakin kahdessa kappaleessa on breikki, jossa on suloista urkusaundia. Toivottavasti herroilla on livenäkin mukana vaikka joku Hammond, en laittaisi yhtään pahaksi.

Mutta ehkä tämä tästä, menee ihan höpöttämiseksi, kun ei osaa mitään järkevää sanoa. Vetoan vain teihin; jos tiedätte/muistatte/pystytte kuvittelemaan miltä tuntuu ensirakkaus, niin tämän levyn kanssa sen voi kokea uudestaan.

Katsokaa nyt niitä. Katsokaa niitä.
Velikultia.

Katsaus pinnan alle

2010-03-03T16:47:00.001+02:00

Ahkerana last.fm ja mikseri.net -sivustojen käyttäjänä sitä on tullut huomanneeksi, että maailmassa on myös loistavia bändejä, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa määrää huomiota musiikkipiireissä. Ajattelin tässä tehdä omasta puolestani laupiaan teon, ja tuoda esille muutaman vähemmän tunnetun orkesterin.
Kaikki alla listattu musiikki on vapaasti jaossa internetissä.

RI:SA

Kahden nuoren miehen projekti Vihdin suunnalta. Musiikki on elektronista, mutta tarkempi jaottelu on vaikeaa. Vaikutteita löytyy perinteisestä EBM:stä, kuin myös enemmän NiN-industrialista, ambientista ja metallimusiikistakin. Kokeelliseksi musiikiksi herrat itse ovat musiikin mikseri.netin kotisivulleen jäsentäneet, joten olkoon asia niin.
Levyjä he ovat julkaiseet melkoista tahtia, keskimäärin kaksi levyä vuodessa, aikavälillä 2007-2008. Omaleimaisuus on havaittavissa alusta asti, mutta tottakai tyyli ja laatu on kehittynyt jatkuvasti.
Onnistuneimpia levyjä on IMO kaksi tuoreinta, heart ja reincranate_VIR, mutta myös kahta äsken mainittua edeltävä empty album on loistava, sisältäen kappaleen futile joka on noussut jonkinasteiseksi hitiksi fanien keskuudessa.

Sen suurempia mutisematta, suosittelen lämpimästi kaikille tunnelmallisen, mutta myös aggressiivisen konemusiikin ystäville.
mikseri.net
last.fm
myspace

kumma

Jokelasta ponnistava, kolmehenkinen taidepunk-orkesteri. Ovat kaksi albumia plus yhden ep:n luoneet, joista ikävä kyllä itse omistan vain yhden, ja ei taida tuota vanhempaa materiaalia olla missään jaossa.
Jos pitäisi vertailukohtia löytää, niin Sur-rur on aika lähellä, eikä edes aika lähellä vaan melko identtinen. Kummalta löytyy kantaanottavia sanotuksia, ärhäkkää ja tunteikasta menoa, nintendo-vaikutteita, hauskoja sävellyksellisiä koukkuja (esimerkiksi kappaleet Porkkana ja Julmia Jumalia ovat lähes identtiset niin riffeiltään kuin sanotuksiltaan, mutta Porkkana on akustinen ja keskitempoinen, ja toinen taas on räävittömän nopea punk-repäisy) sekä paljon, paljon muuta. Sanoituksista riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa, ja sävellyksetkään eivät ole punkmaisen tylsiä, vaan kestää kuuntelua.

Albumi Puuttuva punainen lanka, joka minulla on ja joka on lähes kokonaan internetissä ladattavissa, on kaksilevyinen järkäle, jossa on musiikkia yli kaksi tuntia, laskematta mukaan piilobiisejä. Levyt on kumpainenkin jaettu kahteen osioon, todennäköisesti siis helpottamaan kuuntelua. Herrat kun itse sanovat, ettei levyä olekkaan tarkoitettu kertaistumalta kuunneltavaksi.

kotisivu
mikseri.net
myspace (tuorein sinkku tuolla)

Silence Through The Rain

Post-rockahtava kvartetti Kotkasta. 2007 vuodesta asti kasassa ollut bändi on muutaman jäsenvaihdoksen jälkeen päässyt kunnolla vauhtiin, ja julkaissut yhden studiodemon, ja useampia kotidemoja ja livenauhotteita aikansa varrella.
Bändin vaikutteisiin kuuluu niin Manic Street Preachersia kuin iLiKETRAiNS:ia, ja musiikki onkin toimiva yhdistelmä menevää rockia ja tunnelmoivaa post-rockia. Laulajan saundi on jotain iLiKETRAiNSin, MSPn ja Placebon väliltä, kerrassaan omalaatuinen ja ainakin omaan korvaan miellyttävä.
Ehkä se mikä itseäni tässä bändissä on eniten kiehtonut on se, etteivät he sorru post-rock -skenen tylsistyttävään delayhakkaukseen ja Explosions In The Skyn tai Isiksen plagiointiin, vaan jälki on omalaatuista ja mielenkiintoista kuunneltavaa.

Lähiaikoina herrat ovat julkaisemassa uutta EP:tä On Trial By Ordeal.

mikseri.net
last.fm

LOA

Taas kerran hieman rockimpaa ilmaisua, myöskin Jokela-Järvenpää -skenestä. Tämä miehistö on äänittänyt kaksi albumia, Envie De Dollars ja Ride On Me, joiden välillä vaihtui kitaristi.
Musiikkia voisi kuvailla jonkinlaiseksi kaistapäiseksi Musen pikkuveljeksi. Laulaja taitaa falseton, örinän ja teatraalisen peruslaulannan, kuten myös pianonsoiton loistavasti, etenkin tuoreella Ride On Me:llä, ja kitaristin, basistin ja rumpalin yhteissoiton sulavuus on hyvin verrattavissa Museen. Bassolinjat ovat eläviä ja mielenkiintoisia, rumpujen soitto tukevaa, mutta silti oivaltavaa, ja kitaristi on ilmiömäinen nuoreen ikäänsä nähden; ei tekniikalla pilattu, mutta kykenee tarvittaessa hurjiin suorituksiin.

Kovasti suosittelen rockpopin ystäville!

mikseri.net
kotisivu
last.fm

Asteet

Edelleen jatkamme Jokela -skenen syövereissä. Asteet on nuoren miehen, taiteilijanimeltään Veri Ääretön, rock/punk -projekti aika mielenkiintoisella otteella. Kyseessä on tietynlainen yhdistelmä punkkia, rockia ja noisea. Soundit ovat kahdella julkaistulla albumilla, Vol.1 sekä FXRES09 -EP niinsanotusti "melko nekrot", ja noisea riittää, mutta kyseessä ei silti ole mikään yhden mikin surinapunkihme, vaan ihan selkeää (tai niin selkeää kun sen tarvitseekin olla, mutta nekroa saundia. Kaikenkaikkiaan todella harkitun oloinen kokonaisuus.
Kappaleiden sanoitukset ovat sanalla sanoen loistavia. Rappiorockelämä hohkaa lyyrikoista lävitse, eikä Herra Ylppö -mielleyhtymiltä voi välttyä. Mukana on raakaa arkirealismia ilman turhia sanankäänteitä, mutta myös vähän vaikeaselkoisempaa materiaalia.

Hyvänä esimerkkinä levyltä Vol.1, kappale Tähti.

Me katosimme yhdessä,
meidät kuolleiksi julistettiin.
Vielä jonain päivänä
taivas meille hymyilee.
Maailma kääntää
ja taivas vastaa:

Älä koskaan päästä irti.

Pidä musta kiinni!
Me kuljetaan läpi toisen maailman;
heti seuraavan
yliannostuksen jälkeen!
Siellä taivas meidät muistaa
ja kaiken tietää, hävittää!

Viimeinen mahdollisuus:
kuolla elävänä
ja yrittää hengittää!

Vittu, ett' mä oon
niin vitun ROCK 'N ROLL!

LIIAN VAIKEAA HENGITTÄÄ!

mikseri.net
last.fm
myspace

72 forms

RI:SAn toisen osapuolen, samin, edesmennyt sooloprojekti. Kyseessä on kokeellinen neofolk, ja ensimmäisessä julkaisussa oli myös industrial -vaikutteita jonkin verran.
Projekti kerkesi julkaista yhden julkaisun, useita yksittäisiä kappaleita, joista osa sitten myöhemmin muodosti isomman kokonaisuuden.
Musiikkia voisi verrata melko paljon Death In Juneen, mutta suuressa osassa on myös Spiritual Front -henkiset mutinat, ja jossain vaiheessa vokalisointi muuttui enemmän kuiskailevaksi. Koko lyhyen elinaikansa projekti kehittyi ja muuttui, ei parempaan tai huonompaan suuntaan, mutta muuttui jatkuvasti. Ylipäätänsä projekti tuntui heijastavan tekijänsä elämää; Se alkoi synkällä ja metallisella saundilla, tekstit olivat vaikeaselkoisia ja sisälsivät paljon vertauskuvallisuutta. Seuraava vaihe oli hieman luonnonläheisempi saundi, tunnelma oli rauhallinen ja seesteinen. Projektin lopetus oli upea. Viimeiseksi kappaleeksi jäi kappale clouds, joka on rakenteeltaan hyvin pop, ja tunnelma on juurikin kuten kappaleen nimi kertoo, pilvimäisen leijaileva. Kertosäkeessä lauletaan;

It is not beautiful
to be empty
all the clouds
seem only deformed now

Nuo lauseet, haikailevan pianomelodian siivittämänä aiheuttavat spontaaneja itkukohtauksia, räävittömän kaunista. Koko kappaleen sanoma tuntuu olevan kuin päätöspiste kaikelle mitä projekti on edustanut; ennen kappaleet kertoivat (ainakin allekirjoittaneen tulkinnan mukaan) ihmiskammoisuudesta, syrjäänvetäytymisestä ja ylipäätänsä elämän turhanpäiväisyydestä. Mutta nyt, pilvet ovat järjestäytyneet uudelleen, ja myönnetään ettei ole kovinkaan kaunista olla tyhjä. Upeaa, aivan upeaa.

Projekti kuitenkin sai päätöksensä 2009, ja sen kaikki kappaleet poistettiin mikseri.netistä. Niitä voi kuitenkin vielä löytyä ainakin last.fmstä.
Highly Recommended. To everyone.

-edit-
27.4.2010 72 forms palasi mikseri.netiin, ja kansa hurraa!

last.fm
mikseri.net

Antero Tienaho

Suomalainen sooloprojekti, enimmäkseen käsittääkseni mikseristä tuttu drone/ambient/noise-tapaus. Kyseisen projektin haltija on myös last.fm -ryhmän Music Maker Societyn perustaja, josta johtunee yllättävän suuri kuuntelijamäärä, yli 2,000 kuuntelijaa, kyseisen sivun artistiprofiilissa.

Muusikko itse luonnehtii yhdeksi musiikinsa kantavaksi teemaksi "ancient future", joka kuvaa musiikkia kokolailla hyvin. Kappaleissa on yhdistelty modernia efektointia, ja space-meininki-ambiensseja, mutta myös kansansoittimia kuten balalaikkaa. Lopputulos on äärimmäisen tunnelmallinen ja ajaton, ikään kuin nuo kaksi vastakohtaa todentotta kumoaisivat toisensa, ja tulos olisi nolla.

Antero Tienaho - Gaia

Myös tämä projekti sai loppunsa 2009, artistin poistettua tunnuksensa mikseri.netistä, ja ilmoittaen, että tuskin palaa alalle. Last.fmstä kuitenkin voi vielä kokolailla tuotannon löytää.

last.fm

Ulver @ Nosturi 27.2

2010-02-28T15:24:00.000+02:00

Oi.. Melko haastava aihe kirjoittaa, kun on vielä niin sekaisin tuosta kokemuksesta. Koitan nyt kuitenkin jotain tunteita ja kokemuksia eilis-illasta kerrata.

Olimme seuralaiseni kanssa noin puolituntia ennen keikkaa Nosturin pihassa, mutta pääsimme vasta kymmentä vaille sisälle, kun pyörimme 20 minuuttia ympärinsä etsien parkkipaikkaa. Oli itkupaniikki lähellä, mutta päätimme jättää auton sitten johonkin parkkipaikan näköiseen rakoon.

Se keikka. Ahh, se oli upeaa. Itse en ole koskaan oikein Blood Inside -levyn sisään päässyt, se on turhan avant-garde ja levoton levy, mutta livenä se toimi aivan erilailla. Se oli menevää, sujuvaa livemusiikkia, joka oli kuitenkin tunnelmallista ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Ulver tavallaan tuntui todistavan,että ovat kuitenkin metallibändi, vaikka suurin osa levyistä onkin ambientahtavaa homoilua.
Toinen elämys oli, kun keikka koostui hyvin paljon myös Shadows of The Sunin kappaleista, levyn, jonka sisälle en myöskään ole aivan täysin päässyt sisään. Mutta siellä paikan päällä, kun ne jylhät bassotaajuudet jylisivät, theremin soi hajottavan kauniisti ja oli aivan kuin aika olisi pysähtynyt, ne kappaleet aukesi. Se musiikin tunnelma, yhdistettynä taustakankaalla oleviin savannikuviin ja auringonnousuun, oli aivan käsinkosketeltavaa (jos mukaan ei lasketa humalaisten ölinöitä, ja tasaista k-18 alueelta kuuluvaa pulputusta).

Miinuspuolena ehkä suurin oli paikoin saundien epätasaisuus. Kitara oli liian hiljaisella, kun taas bassot kumisi aivan liian kovaa, ja peitti alle paikoin nyansseja. Myös rummut olisi voinut paikoin paremminkin kuulua. Ei se kuitenkaan liiaksi häirinnyt, se basson hurina oli todella hypnoottista, kuhan se pysyi järjellisellä äänentasolla. Lisäksi tosiaan jo äsken mainitsemani humalaiset vituttivat paikoin. Miksi pitää tulla pakolla sinne ulvomaan, että "soita nhyt gharm hei vähä Nattens madrigal" ja vielä maksaa siitä. En ymmärrä.

Kertakaikkiaan kyllä oli kaiken parkkipaikan bongailun ja rahan arvoinen reissu, toivottavasti ei jää once in a lifetime -kokemukseksi.

Rome - Flowers From Exile

2010-01-20T21:16:00.000+02:00

Italian Roomasta kotoisin oleva kaksihenkinen orkesteri, joskin selkeästi pääroolissa on hypnoottisesti matalalta mumiseva perustajajäsen, Jerome Reuter.
Romen uralle ei huonoja levyjä ole sattunut vielä, neofolk/martial industrial -linja hyvin popahtavalla otteella on toiminut kuin kasapanos invataksissa. Siksi tämä tuorein, Flowers From Exile , olikin odotettu, mutta myös yllättävä veto. Ainakin minulle.

Ensimmäisen kerran kun tätä kuunteli, oli jo varautunut käsittämättömän raskassoutuisiin saundeihin, sinfoniaorkesterisampleihin ja utuiseen fiilistelyyn, niin tuli matto alta -efekti kun pari ensimmäistä biisiä osottautuu todella kevyeksi, akustiseksi lauleluksi. Haikeita, mutta silti melko ilomielisiä melodioita, kevyt ja ilmava saundi, Odessan aikana sitä oikein kuvittelee itsensä Etelä-Euroopan aurinkoisille rannoille taustalla kuuluvien lokkien rääkymisen takia.

Tottakai vanhan Romen ystävillekin löytyy vähän karkkia, muutamia ambient-henkisiä siirtymäbiisejä löytyy, ja massiivinen lopetuskappale Flight In Formation on masentavan pitkä looppi kaiutettua orkesteripelleilyä. Lisäksi lähes jokaisessa kappaleessa on kyllä jos jonkinnäköistä samplea, todella onnistuneesti sijoiteltuna, on merimies-kuorolaulua ja soololaulua ja perus saksankielistä sönkötystä, tyylilajin kliseitä kunnioittaen.

Kovimpina biiseinä kyllä nousee esiin jo edellä mainittu Odessa upeine melodioineen, ja A Legacy Of Unrest loistavalla säröbassointrollaan ja huikeilla sanoituksillaan:
"...
but there's nothing left than to obey
all of their laws of wealth
always fighting on both sides
no denial, no denial

yes, there's nothing left than to obey
all of their laws of wealth
master, are you taking sides?
no denial, no denial

and it feels like spring again
we've sealed this feel again
though you tried to blind me
i still saw you blush

..."

Ylipäätänsä levyn sanoitukset on aivan täyttä herkkua. Runollista tulkintaa ihmisten heikkouksista, mutta myös hyvin paljon rakkauden tunteista ja kyllä siellä taitaa olla ihan "Oi Rooma on ihana paikka" kotimaapatriotismiakin olla.

Overall, todella kova albumi, ja myös hyvin suositeltavaa kuunneltavaa niille, jotka eivät vielä ole Romeen tutustuneet.

Blogi avattu!

2010-01-19T19:24:00.000+02:00

Kyllä, miulki on blogi eli olen siististi cool.
Täällä tulen todennäköisesti jakamaan seuraavia kiehtovia informaatiopläjäyksiä: Levyarvosteluja ja suosituksia, mahdollisesti elokuva- ja keikka-arvosteluja, omien projektien äärikiinnostavia uutisia, runoja, tarinoita. Kaikenlaista, lähinnä tekstimuotoista sielunpulpatusta.