Witch House. Ghost drone. Trianglecore. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Uusi genre on nousemassa, siltä tuskin moni musiikkimedioita syvemmin harrastava on voinut välttyä. Kolmioita, ja kaapuihin pukeutuneita naisia promokuvissa ja bändien nimet ovat pelkkää ascii-koodia. Kolmioita, kolmioita joka paikassa.
Mitä tämä nyt on? En itsekkään oikein päässyt perille, kun se jysähti niin nopeasti ihmisten tietoisuuteen, vaikkei olekaan Suomeen kunnolla vielä rantautunut. Genre on last.fm tag-sivun mukaan syntynyt 2009-2010 tienoilla, ottaen vaikutteita dubstepistä, trip-hopista, dronesta ja muista kenkiintuijottelugenreistä. Joku älypää keksi sitten genrelle oman nimen, Witch House vuonna 2009. Se on rinnastettavissa toiseen nousevaan genreen, chillwave/glo-fi -aaltoon, mutta on ehkä enemmän... Noh, voisin sanoa että amatöörimäistä. Siinä missä chillwave-artistit kuten Toro Y Moi ja Neon Indian osaavat taidokkaasti käyttää erilaisia kaikuja ja sidechain-pumppauksen yhdistelmiä, kuulostaa witch house lähinnä heitä kopioivien kammarimuusikoiden fl studio -kokeiluilta. Kaikki saundit ovat elottomia ja ohuita, kovin muovisia ja tyhjiä. Ehkä se on osa tätä "ghost" juttua, mutta hengetöntä se onkin.
Monet artistit ja genren diggailijat kuitenkin kumoavat witch house -määritelmän, ja väittävät sen olevan vain eri tapa ilmaista synkkää elektronista musiikkia. Tämä tottakai on aivan normaalia siinä vaiheessa, kun on koitettu luoda jotain uutta ja erikoista, mutta saatu nihkeä vastaanotto. Silloin syödään sanoja.
LAKE R▲DIO, oOoOO, White Ring ja †‡† ovat kaikki witch housen edustajia, ja melko tunnetusta päästä omalla sarallaan. Kaikkia yhdistää kolmiot, ulkomusiikillisuus, kaavut ja paska musiikki. Fl studio -soundit, tylsää jumputusta ja typerät levyjen nimet kantavat näemmä pitkälle. Suurta huvitusta herätti viimeisenä mainitun bändin uusin levy GHETTO ASS WITCH. Levyltä löytyi myös huimasti nimetty kappale Black Magick Hustlas. Musiikki oli lähinnä kusista dark electroa, muovisilla säröillä ja trancesyntikoilla.
Tästä päivityksestä ei pitänyt tulla ihan näin avoimesti mielipidettäni edustava, mutta en yksinkertaisesti löydä mitään järkevää analysoitavaa ko. genrestä. Samanlaista huttua löydät jokaiselta amatöörimusiikkisivustolta otsikon "trip-hop" alta.
Ainiin, ja tuo bändi lausutaan "Ritualz".
Pah.
Asiasta lisää voitte lukea:
last.fm
Guardian
tiistai 10. toukokuuta 2011
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Minä Ja Ville Ahonen
Tilasin tuossa viimeisten opintotukien kunniaksi vähän levyjä, ja vihdoin hyllyyn pääsi nyt tuo viime vuoden suosikkini, vinyylinä tottakai.
Samalla huomasin, että en ole ko. artistista kirjoittanutkaan blogilleni. Se on väärin. Viimevuoden levyistä eniten tuli nautittua tästä suomalaisesta debyytistä. Mies oli tätä ennen vaan soitellut Helsingin kapakoissa, herättämättä sen suurempaa hälinää missään. Toisaalta ymmärrän, tämä artisti on vähän sellainen, että se pitää ensin sulatella rauhassa levyltä, ja sitten mennä vasta livenä nauttimaan. Kapakassa tämä hukkuu varmasti taustamusiikiksi, jos ei artistia entuudestaan tunne.
Villen musiikki on melankolista, jopa melodramaattista, paikoin lyyrisesti jopa naiivia. Singer-Songwriter henki on vahvasti läsnä, Ville ja hänen akustinen kitaransa kuljettaa kaikkia kappaleita eteenpäin yksinoikeudella. Toisin kuin useilla tämän kaltaisilla bändeillä, taustaorkesteri ei kuitenkaan jää pelkäksi väkinäiseksi studiomusisoinniksi. Kyseessä on täysmittainen bändi, eikä mikään Villen sooloprojekti. Bassossa myös keikkuu Sydän, Sydämestäkin tuttu Tuomas Skopa. Bändin tatsi nyt tottakai ei ole mikään uraauurtava, vaan tekevät juuri sen mitä pitääkin, ei mitään virtuoosimaista taivaiden tavoittelua.
Sanoitukset, nuo sanoitukset. Villen levy tuli ulos viime syksynä, jolloin itse elin kovin vaikeaa aikaa elämässäni. Lyriikat tuntuivat noudattelevan viimeistä puolta vuotta elämästäni täydellisesti, olin hämmentynyt ja sydäntä myöten herkistynyt. Miten tälläinen voi olla mahdollista? Näin jälkikäteen tilannetta tarkasteltuna se tottakai kävi vähän niin kuin horoskooppienkin kanssa, varmasti kaikki ihmiset käyvät läpi samanlaisia tunteita jossain vaiheessa elämäänsä. Illuusiota tai ei, mutta sanoitukset koskettavat minua silti, edelleen joka kerta yhtä vahvasti. Kappaleessa "Sammutetaan Valot" Ville laulaa:
Mitä sinä itket?
Kaikkihan on hyvin
Miten niin kaikki?
Mitä tarkoitat kaikella?
Miksi sinä olet aina niin surullinen?
Ovatko vuodet meille vain liian pitkiä?
En voi edes muistaa kuinka monta kertaa kuuntelin tämän kappaleen, ja kävin läpi omia tunteitani. Kyseinen pätkä on tottakai korni ja jopa naurettavan teinidramaattinen, jos sen niin tulkitsee, mutta elämä usein on. Ainakin oma elämäni on läpi vuosien ollut yhtä ironian, naurettavan draaman ja korniuden ilotulitusta. Enkä usko, että se muilla eroaa niin kamalasti, kyse on lähinnä perspektiivistä.
Villen ääni on läpi levyn aivan kuten sanoituksensakin; haikea, jotenkin katkera, mutta ei kovin kostonhaluisesti. Lähinnä katkera tapahtuneille asioille, ei niinkään ihmisille.
Tottakai levyllä on myös heikkoja hetkiä. Tosin omaan korvaan lähinnä yksi. Kappale Eno leikittelee tällä vuosia vanhalla homojen shokkiarvolla. Luetellaan kova liuta erilaisia homoja, humoristisesti. Kappale on selkeästi leikkimielinen, mutta se onnistuu lähinnä ärsyttämään sillä, kuinka Ville on selvästi ajatellut sen olevan kovinkin provosoiva kappale.
Muutama viikko sitten tarkastin Minä Ja Ville Ahosen livenä, ja täytyy sanoa, että oikeassa ympäristössä heidän musiikkinsa pääsee aivan uusiin sfääreihin. Se rokkaa, on tuimaa ja armotonta. Levyllä oleva herkkyys säilyy, mutta saa ehkä hieman erilaisen muodon, rokkaavamman, anteeksipyytelemättömän. Lisäksi levyn lopetuskappale Musta Virta on aivan uskomaton. Kappaleen lopussa oleva synabassonarskutus kakkosnelosilla haitsuillaan sai Villen innostumaan kiihkeään tanssiin strobovalojen sävyttämänä.
Suosittelen tätä kaikille sydämensä särkeneille, herkille runosieluille, ja teekuppi kädessä ikkunasta sateeseen tuijotteleville, helsinkikeskeisille hipstereille!
http://www.myspace.com/villeahonen
Samalla huomasin, että en ole ko. artistista kirjoittanutkaan blogilleni. Se on väärin. Viimevuoden levyistä eniten tuli nautittua tästä suomalaisesta debyytistä. Mies oli tätä ennen vaan soitellut Helsingin kapakoissa, herättämättä sen suurempaa hälinää missään. Toisaalta ymmärrän, tämä artisti on vähän sellainen, että se pitää ensin sulatella rauhassa levyltä, ja sitten mennä vasta livenä nauttimaan. Kapakassa tämä hukkuu varmasti taustamusiikiksi, jos ei artistia entuudestaan tunne.
Villen musiikki on melankolista, jopa melodramaattista, paikoin lyyrisesti jopa naiivia. Singer-Songwriter henki on vahvasti läsnä, Ville ja hänen akustinen kitaransa kuljettaa kaikkia kappaleita eteenpäin yksinoikeudella. Toisin kuin useilla tämän kaltaisilla bändeillä, taustaorkesteri ei kuitenkaan jää pelkäksi väkinäiseksi studiomusisoinniksi. Kyseessä on täysmittainen bändi, eikä mikään Villen sooloprojekti. Bassossa myös keikkuu Sydän, Sydämestäkin tuttu Tuomas Skopa. Bändin tatsi nyt tottakai ei ole mikään uraauurtava, vaan tekevät juuri sen mitä pitääkin, ei mitään virtuoosimaista taivaiden tavoittelua.
Sanoitukset, nuo sanoitukset. Villen levy tuli ulos viime syksynä, jolloin itse elin kovin vaikeaa aikaa elämässäni. Lyriikat tuntuivat noudattelevan viimeistä puolta vuotta elämästäni täydellisesti, olin hämmentynyt ja sydäntä myöten herkistynyt. Miten tälläinen voi olla mahdollista? Näin jälkikäteen tilannetta tarkasteltuna se tottakai kävi vähän niin kuin horoskooppienkin kanssa, varmasti kaikki ihmiset käyvät läpi samanlaisia tunteita jossain vaiheessa elämäänsä. Illuusiota tai ei, mutta sanoitukset koskettavat minua silti, edelleen joka kerta yhtä vahvasti. Kappaleessa "Sammutetaan Valot" Ville laulaa:
Mitä sinä itket?
Kaikkihan on hyvin
Miten niin kaikki?
Mitä tarkoitat kaikella?
Miksi sinä olet aina niin surullinen?
Ovatko vuodet meille vain liian pitkiä?
En voi edes muistaa kuinka monta kertaa kuuntelin tämän kappaleen, ja kävin läpi omia tunteitani. Kyseinen pätkä on tottakai korni ja jopa naurettavan teinidramaattinen, jos sen niin tulkitsee, mutta elämä usein on. Ainakin oma elämäni on läpi vuosien ollut yhtä ironian, naurettavan draaman ja korniuden ilotulitusta. Enkä usko, että se muilla eroaa niin kamalasti, kyse on lähinnä perspektiivistä.
Villen ääni on läpi levyn aivan kuten sanoituksensakin; haikea, jotenkin katkera, mutta ei kovin kostonhaluisesti. Lähinnä katkera tapahtuneille asioille, ei niinkään ihmisille.
Tottakai levyllä on myös heikkoja hetkiä. Tosin omaan korvaan lähinnä yksi. Kappale Eno leikittelee tällä vuosia vanhalla homojen shokkiarvolla. Luetellaan kova liuta erilaisia homoja, humoristisesti. Kappale on selkeästi leikkimielinen, mutta se onnistuu lähinnä ärsyttämään sillä, kuinka Ville on selvästi ajatellut sen olevan kovinkin provosoiva kappale.
Muutama viikko sitten tarkastin Minä Ja Ville Ahosen livenä, ja täytyy sanoa, että oikeassa ympäristössä heidän musiikkinsa pääsee aivan uusiin sfääreihin. Se rokkaa, on tuimaa ja armotonta. Levyllä oleva herkkyys säilyy, mutta saa ehkä hieman erilaisen muodon, rokkaavamman, anteeksipyytelemättömän. Lisäksi levyn lopetuskappale Musta Virta on aivan uskomaton. Kappaleen lopussa oleva synabassonarskutus kakkosnelosilla haitsuillaan sai Villen innostumaan kiihkeään tanssiin strobovalojen sävyttämänä.
Suosittelen tätä kaikille sydämensä särkeneille, herkille runosieluille, ja teekuppi kädessä ikkunasta sateeseen tuijotteleville, helsinkikeskeisille hipstereille!
http://www.myspace.com/villeahonen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)