Minä Ja Ville Ahonen

Tilasin tuossa viimeisten opintotukien kunniaksi vähän levyjä, ja vihdoin hyllyyn pääsi nyt tuo viime vuoden suosikkini, vinyylinä tottakai.
Samalla huomasin, että en ole ko. artistista kirjoittanutkaan blogilleni. Se on väärin. Viimevuoden levyistä eniten tuli nautittua tästä suomalaisesta debyytistä. Mies oli tätä ennen vaan soitellut Helsingin kapakoissa, herättämättä sen suurempaa hälinää missään. Toisaalta ymmärrän, tämä artisti on vähän sellainen, että se pitää ensin sulatella rauhassa levyltä, ja sitten mennä vasta livenä nauttimaan. Kapakassa tämä hukkuu varmasti taustamusiikiksi, jos ei artistia entuudestaan tunne.

Villen musiikki on melankolista, jopa melodramaattista, paikoin lyyrisesti jopa naiivia. Singer-Songwriter henki on vahvasti läsnä, Ville ja hänen akustinen kitaransa kuljettaa kaikkia kappaleita eteenpäin yksinoikeudella. Toisin kuin useilla tämän kaltaisilla bändeillä, taustaorkesteri ei kuitenkaan jää pelkäksi väkinäiseksi studiomusisoinniksi. Kyseessä on täysmittainen bändi, eikä mikään Villen sooloprojekti. Bassossa myös keikkuu Sydän, Sydämestäkin tuttu Tuomas Skopa. Bändin tatsi nyt tottakai ei ole mikään uraauurtava, vaan tekevät juuri sen mitä pitääkin, ei mitään virtuoosimaista taivaiden tavoittelua.

Sanoitukset, nuo sanoitukset. Villen levy tuli ulos viime syksynä, jolloin itse elin kovin vaikeaa aikaa elämässäni. Lyriikat tuntuivat noudattelevan viimeistä puolta vuotta elämästäni täydellisesti, olin hämmentynyt ja sydäntä myöten herkistynyt. Miten tälläinen voi olla mahdollista? Näin jälkikäteen tilannetta tarkasteltuna se tottakai kävi vähän niin kuin horoskooppienkin kanssa, varmasti kaikki ihmiset käyvät läpi samanlaisia tunteita jossain vaiheessa elämäänsä. Illuusiota tai ei, mutta sanoitukset koskettavat minua silti, edelleen joka kerta yhtä vahvasti. Kappaleessa "Sammutetaan Valot" Ville laulaa:

Mitä sinä itket?
Kaikkihan on hyvin
Miten niin kaikki?
Mitä tarkoitat kaikella?

Miksi sinä olet aina niin surullinen?
Ovatko vuodet meille vain liian pitkiä?

En voi edes muistaa kuinka monta kertaa kuuntelin tämän kappaleen, ja kävin läpi omia tunteitani. Kyseinen pätkä on tottakai korni ja jopa naurettavan teinidramaattinen, jos sen niin tulkitsee, mutta elämä usein on. Ainakin oma elämäni on läpi vuosien ollut yhtä ironian, naurettavan draaman ja korniuden ilotulitusta. Enkä usko, että se muilla eroaa niin kamalasti, kyse on lähinnä perspektiivistä.
Villen ääni on läpi levyn aivan kuten sanoituksensakin; haikea, jotenkin katkera, mutta ei kovin kostonhaluisesti. Lähinnä katkera tapahtuneille asioille, ei niinkään ihmisille.

Tottakai levyllä on myös heikkoja hetkiä. Tosin omaan korvaan lähinnä yksi. Kappale Eno leikittelee tällä vuosia vanhalla homojen shokkiarvolla. Luetellaan kova liuta erilaisia homoja, humoristisesti. Kappale on selkeästi leikkimielinen, mutta se onnistuu lähinnä ärsyttämään sillä, kuinka Ville on selvästi ajatellut sen olevan kovinkin provosoiva kappale.

Muutama viikko sitten tarkastin Minä Ja Ville Ahosen livenä, ja täytyy sanoa, että oikeassa ympäristössä heidän musiikkinsa pääsee aivan uusiin sfääreihin. Se rokkaa, on tuimaa ja armotonta. Levyllä oleva herkkyys säilyy, mutta saa ehkä hieman erilaisen muodon, rokkaavamman, anteeksipyytelemättömän. Lisäksi levyn lopetuskappale Musta Virta on aivan uskomaton. Kappaleen lopussa oleva synabassonarskutus kakkosnelosilla haitsuillaan sai Villen innostumaan kiihkeään tanssiin strobovalojen sävyttämänä.

Suosittelen tätä kaikille sydämensä särkeneille, herkille runosieluille, ja teekuppi kädessä ikkunasta sateeseen tuijotteleville, helsinkikeskeisille hipstereille!

http://www.myspace.com/villeahonen