Sydämeni särkyi sinä samana päivänä, kun transistorisi alkoi särisemään. Onneksi sinussa on enemmän reikiä kuin keskiverto petikumppanissa, niin voin liittää itseni sinuun vielä aux-outputtiesi kautta. Ei erota koskaan.
Olet liian tyyris makuuni, vaikka oletkin ihana, ja olen kuullut että olet leikkikaverina loputtoman viihdyttävä. Toivon silti, että kohtaamme pian ja pääsen painelemaan nappejasi, oppimaan mistä kuuluu mikäkin ääni.
Ah, rakkauden Graalin malja. Märkä uneni, miksi olet niin tavoittamattomissa? Mikä sinua kiehtoo vain rikkaissa miehissä?
OLEN KOMEAMPI KUIN JAMES BLAKE JA THOM YORKE YHTEENSÄ
:OTA MINUT:
Gilffeissä on jotain sellaista, joka saa sormeni syyhyämään. Ne tietävät täsmälleen, mistä itse pitävät, mutta nuorelle pojalle niissä on loputtomasti tutkittavaa. Ehkä, kun olen ensin käynyt oman ikäiseni läpi, voin käyttää vanhat päiväni tälläisten kaunotarten näpertämiseen...
Melkoisen kalliita ladyja vain, täytynee poiketa TJ:n tuolin kautta vanhainkotiin.
On niin kauheasti hyvää musiikkia. Kun kaikki päivät tietokoneella selaa last.fmää, pitchforkia, suen arvosteluja ja mitä lie musiikkikanavia, tulee tutustuttua kilotonniin bändejä viikossa. Loppujen lopuksi huomaa rakastuneensa viiteen kymmeneen kolmeen eri bändiin lähes yhtä paljon, kierii lattialla tuskissaan kun ei tiedä mitä kuuntelisi. Tekisi mieli huudattaa niitä kaikkia samaan aikaan, ja kylpeä siinä kakofoniassa.
Joka tapauksessa, kesä on mennyt vähän huidellessa, eikä ole kerinnyt tänne mitään vuodattamaan. Projektina on ollut ostella levyjä koko kesän, nyt kun on rahaa ollut vähän enemmän (kerrankin). En niinkään uusia julkaisuja, vaan vanhoja levyjä, joiden waretettuja versioita olen luukuttanut luvattoman kauan. Joitain uutuuksia tarttui silti mukaan, voisi niistä vaikka vähän vuodattaa.
Gracias - s/t EP
Niin vähän kun suomiräpistä oon perillä, tämä mies on kai ennenkin jotain levytellyt, mutta katosi sitten maan alle muutamaksi vuodeksi. Viime talvena alkoi sitten putoilemaan hienoja videoita ja sinkkuja, kovimpana HKI. Englanninkielistä, täysin maailmanlaajuisesti uskottavaa hip-hoppia. Chillejä biittejä, sopivasti vanhanaikaista, tyylikkäästi ajanmukaista. Jotenkin ihastuttavaa, miten kerrankin Helsingistä räpätään melko katu-uskottavasti, vaikka teksti onkin aika samanlaista "kotipaikkakunnan reppausta", niin kuin suomenkielisten kollegoidensakin musiikki. Graciaksesta silti hohkaa freesimpi fiilis. Ehkä se on tuo kieli, en tiedä, mutta minuun iski kyllä lujaa.
Omituista myös, viimeisessä kappaleessa Feel Free (Remix) feattaa Juno, Paperi T sekä VilleGalle.
Siis se raivostuttava jääkiekkoräppijätkä. Hämmentävästi miehen lainit ei edes ärsytä. Ainakaan vielä.
Ainiin, ja etevät bongaa Mon€y -biisistä tiukkoja Wu-Tang Clan -referenssejä! Kova biisi sekin.
Washed Out - Within And Without Tämäkin vuoden yllätyksiä. Washed Outin debyytin olin sivuuttanut aikalailla pelkällä tuhahduksella, ja sivuutan edelleen. Se on aika turha. Joka tapauksessa, tämä uusin on ihan eri sfääreissä. Jos on post-rock, post-metal ja post-dubstep ja ties mitä, tämä on mielestäni post-pop. Kivan uudenlaista poppia, tottakai chillwave-juuret kuuluu, mutta aika kaukana tämä on muista saman lajin artisteista. Eteeristä, läpikotaisin rauhoittavaa ja kaunista. Levyn kannet tekee kunniaa musiikille, intiimiä ja valkoisia lakanoita. Tämä kuulostaa valkoisilta lakanoilta. Ei sellaselta seksiltä, jossa haisee pissavehkeet, hiki ja bajamajat, vaan iho ja puhtaat lakanat.
Tätä kuunnellessa tulee aina mieleen kesän liftausreissut, meidän vaaleanpunainen mankka ja matkakumppanini fanaattinen riemu joka kerta kun levyn viimeinen kappale Dedication alkoi soimaan. Se onkin kyllä levyn parasta antia, vaikkakin itse synkistelijänä pidän enemmän Far Awaysta. No ei se ole synkkä, mutta ei ihan niin glitter.
Kaunis levy, suosittelen lämpimästi ensikesän rakastelusessioihin. Talvella nussitaan vaan black metallin tahtiin.
Hukka - Kyl se jossain...
Tähän väliin vähän UG:ta. Tätä levyä en varsinaisesti ostanut, vaan sain artistilta itseltään erään reissun yhteydessä. Olin kuolaillut jo pitkään mikseristä paria sinkkubiisiä. Lunkia, todella perinteistä fiilistelyräppiä. Tiukkaakin tiukempia bassolaineja, napakoita rumpuja ja Hukan ulosanti on miellyttävän rauhallista ja sulavaa. Ei tietenkään mitään mullistavaa, ja levy miksauksellisesti paikoin ärsyttävää kuunneltavaa, mutta ehdottomasti silmällä pitämisen arvoinen artisti.
Kuuntele Neljä Seinää mikseri.netistä! Lupaan, ettei ole perinteistä mikseriräppiä, niin vitsi kuin kyseinen termi onkin.
Muut ostamani levyt nyt eivät ole niinkään laajemman arvostelun arvoisia, mutta ehkä mainitsemisen! Jokaisen itseään kunnioittavan hipsterin vakiohankinta, Neutral Milk Hotellin In The Aeroplane Over The Sea, sekä parhaat Radioheadit eli Kid A ja Amnesiac. Lisäksi Xiu Xiun uusin vinyylinä (ihme kyllä oli ensimmäinen xewujen levy, jonka olen ostanut. Vaikka se on lempparibändi!) ja Amsterdamista tarttui mukaan GY!BE:n debyytti alkuperäispakkauksessa kolikoineen ja lippuslappusineen.
Tähän loppuun vielä valokuvaustaiteen huipputyö, ensimmäinen itse ottama kuva tällekin blogille! SO HIGH
Witch House. Ghost drone. Trianglecore. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Uusi genre on nousemassa, siltä tuskin moni musiikkimedioita syvemmin harrastava on voinut välttyä. Kolmioita, ja kaapuihin pukeutuneita naisia promokuvissa ja bändien nimet ovat pelkkää ascii-koodia. Kolmioita, kolmioita joka paikassa.
Mitä tämä nyt on? En itsekkään oikein päässyt perille, kun se jysähti niin nopeasti ihmisten tietoisuuteen, vaikkei olekaan Suomeen kunnolla vielä rantautunut. Genre on last.fm tag-sivun mukaan syntynyt 2009-2010 tienoilla, ottaen vaikutteita dubstepistä, trip-hopista, dronesta ja muista kenkiintuijottelugenreistä. Joku älypää keksi sitten genrelle oman nimen, Witch House vuonna 2009. Se on rinnastettavissa toiseen nousevaan genreen, chillwave/glo-fi -aaltoon, mutta on ehkä enemmän... Noh, voisin sanoa että amatöörimäistä. Siinä missä chillwave-artistit kuten Toro Y Moi ja Neon Indian osaavat taidokkaasti käyttää erilaisia kaikuja ja sidechain-pumppauksen yhdistelmiä, kuulostaa witch house lähinnä heitä kopioivien kammarimuusikoiden fl studio -kokeiluilta. Kaikki saundit ovat elottomia ja ohuita, kovin muovisia ja tyhjiä. Ehkä se on osa tätä "ghost" juttua, mutta hengetöntä se onkin. Monet artistit ja genren diggailijat kuitenkin kumoavat witch house -määritelmän, ja väittävät sen olevan vain eri tapa ilmaista synkkää elektronista musiikkia. Tämä tottakai on aivan normaalia siinä vaiheessa, kun on koitettu luoda jotain uutta ja erikoista, mutta saatu nihkeä vastaanotto. Silloin syödään sanoja.
LAKE R▲DIO, oOoOO, White Ring ja †‡† ovat kaikki witch housen edustajia, ja melko tunnetusta päästä omalla sarallaan. Kaikkia yhdistää kolmiot, ulkomusiikillisuus, kaavut ja paska musiikki. Fl studio -soundit, tylsää jumputusta ja typerät levyjen nimet kantavat näemmä pitkälle. Suurta huvitusta herätti viimeisenä mainitun bändin uusin levy GHETTO ASS WITCH. Levyltä löytyi myös huimasti nimetty kappale Black Magick Hustlas. Musiikki oli lähinnä kusista dark electroa, muovisilla säröillä ja trancesyntikoilla.
Tästä päivityksestä ei pitänyt tulla ihan näin avoimesti mielipidettäni edustava, mutta en yksinkertaisesti löydä mitään järkevää analysoitavaa ko. genrestä. Samanlaista huttua löydät jokaiselta amatöörimusiikkisivustolta otsikon "trip-hop" alta.
Tilasin tuossa viimeisten opintotukien kunniaksi vähän levyjä, ja vihdoin hyllyyn pääsi nyt tuo viime vuoden suosikkini, vinyylinä tottakai. Samalla huomasin, että en ole ko. artistista kirjoittanutkaan blogilleni. Se on väärin. Viimevuoden levyistä eniten tuli nautittua tästä suomalaisesta debyytistä. Mies oli tätä ennen vaan soitellut Helsingin kapakoissa, herättämättä sen suurempaa hälinää missään. Toisaalta ymmärrän, tämä artisti on vähän sellainen, että se pitää ensin sulatella rauhassa levyltä, ja sitten mennä vasta livenä nauttimaan. Kapakassa tämä hukkuu varmasti taustamusiikiksi, jos ei artistia entuudestaan tunne.
Villen musiikki on melankolista, jopa melodramaattista, paikoin lyyrisesti jopa naiivia. Singer-Songwriter henki on vahvasti läsnä, Ville ja hänen akustinen kitaransa kuljettaa kaikkia kappaleita eteenpäin yksinoikeudella. Toisin kuin useilla tämän kaltaisilla bändeillä, taustaorkesteri ei kuitenkaan jää pelkäksi väkinäiseksi studiomusisoinniksi. Kyseessä on täysmittainen bändi, eikä mikään Villen sooloprojekti. Bassossa myös keikkuu Sydän, Sydämestäkin tuttu Tuomas Skopa. Bändin tatsi nyt tottakai ei ole mikään uraauurtava, vaan tekevät juuri sen mitä pitääkin, ei mitään virtuoosimaista taivaiden tavoittelua.
Sanoitukset, nuo sanoitukset. Villen levy tuli ulos viime syksynä, jolloin itse elin kovin vaikeaa aikaa elämässäni. Lyriikat tuntuivat noudattelevan viimeistä puolta vuotta elämästäni täydellisesti, olin hämmentynyt ja sydäntä myöten herkistynyt. Miten tälläinen voi olla mahdollista? Näin jälkikäteen tilannetta tarkasteltuna se tottakai kävi vähän niin kuin horoskooppienkin kanssa, varmasti kaikki ihmiset käyvät läpi samanlaisia tunteita jossain vaiheessa elämäänsä. Illuusiota tai ei, mutta sanoitukset koskettavat minua silti, edelleen joka kerta yhtä vahvasti. Kappaleessa "Sammutetaan Valot" Ville laulaa:
Mitä sinä itket? Kaikkihan on hyvin Miten niin kaikki? Mitä tarkoitat kaikella?
Miksi sinä olet aina niin surullinen? Ovatko vuodet meille vain liian pitkiä?
En voi edes muistaa kuinka monta kertaa kuuntelin tämän kappaleen, ja kävin läpi omia tunteitani. Kyseinen pätkä on tottakai korni ja jopa naurettavan teinidramaattinen, jos sen niin tulkitsee, mutta elämä usein on. Ainakin oma elämäni on läpi vuosien ollut yhtä ironian, naurettavan draaman ja korniuden ilotulitusta. Enkä usko, että se muilla eroaa niin kamalasti, kyse on lähinnä perspektiivistä. Villen ääni on läpi levyn aivan kuten sanoituksensakin; haikea, jotenkin katkera, mutta ei kovin kostonhaluisesti. Lähinnä katkera tapahtuneille asioille, ei niinkään ihmisille.
Tottakai levyllä on myös heikkoja hetkiä. Tosin omaan korvaan lähinnä yksi. Kappale Eno leikittelee tällä vuosia vanhalla homojen shokkiarvolla. Luetellaan kova liuta erilaisia homoja, humoristisesti. Kappale on selkeästi leikkimielinen, mutta se onnistuu lähinnä ärsyttämään sillä, kuinka Ville on selvästi ajatellut sen olevan kovinkin provosoiva kappale.
Muutama viikko sitten tarkastin Minä Ja Ville Ahosen livenä, ja täytyy sanoa, että oikeassa ympäristössä heidän musiikkinsa pääsee aivan uusiin sfääreihin. Se rokkaa, on tuimaa ja armotonta. Levyllä oleva herkkyys säilyy, mutta saa ehkä hieman erilaisen muodon, rokkaavamman, anteeksipyytelemättömän. Lisäksi levyn lopetuskappale Musta Virta on aivan uskomaton. Kappaleen lopussa oleva synabassonarskutus kakkosnelosilla haitsuillaan sai Villen innostumaan kiihkeään tanssiin strobovalojen sävyttämänä.
Suosittelen tätä kaikille sydämensä särkeneille, herkille runosieluille, ja teekuppi kädessä ikkunasta sateeseen tuijotteleville, helsinkikeskeisille hipstereille!
Ei huvita tehdä levyarvostelua, tekee mieli tehdä yksittäisen kappaleen analyysi. Syventyä sen herättämiin fiiliksiin enemmän, kuin teknisiin hienouksiin ja kikkailevaan muusikon sölkötykseen intervalleista ja nerokkaista harmonioista. No, ehkä vähän, mutta ennenkaikkea fiiliksiä.
Radiohead - Give Up The Ghost
Kappaleen alussa on lintujen laulua. Ne rauhoittavat aina minua, pidän linnuista. Koen niiden symbolisoivan minulle aina uuden alkua, enemmän kuin vapautta, mitä monille se tuntuu merkitsevän. Linnut alkavat laulamaan keväisin puissa, ja häiritsevät talvista masennustani. Linnut muistuttavat, että siellä missä on ylämäki, siellä on alamäki. En voi kuin ihastella näitä lauluja. Sanoitukset menevät useassa eri tasossa samanaikaisesti eteenpäin, aiheuttaen junnausta. Kyseessä on tavallaan täydelliset säkeistöt omaava kappale, joka junnaa samassa kohdassa jatkuvasti, koska kaikki lauletaan päällekäin. Koko tunnelma huokuu lämpöä, jota löytää rakkaansa sylistä. Tätä lämpöä ei koe missään muualla. Samaan aikaan kappaleen sanat huokuvat silti menetyksen pelkoa, mutta myös sitä, ettei itse pelkäisi menettää henkeänsä hänen käsissään. Kaunista, hieman dramaattista ja äklöttävää, mutta elämä usein on. Kappaleen lakipiste, korkea ja heleävä laulunostatus ja loppua kohti hiljenevä fiilistely. Hillittyä, ei mitään klimaattista kohkaamista, vain pelkästään turvallisen ja lämpimän tunteen sinetöinti.
Helposti uuden levyn parhain kappale, todella kaunis. Radiohead ei ehkä ole 100% kaiken hypensä arvoinen "rock-musiikin pelastaja", mutta jos kyse on monitasoisista, koskettavista mutta silti niin simppeleistä kappaleista, ei kukaan tee sitä paremmin kuin Radiohead.
Don't hurt me. In your arms. Don't hurt me. In your arms.
Nuoria miehiä Kaustisen musiikkilukiosta. Tää on taas näitä tapauksia, että tekotaiteellisen nimen alta paljastuukin oikeasti aivan tajuttoman hienoa musiikkia. Eli ei kannata kavahtaa pinnallista taiteellisuutta, paitsi jos kyseessä on Ariel Pink's Haunted Graffiti.
Musiikki yhdistelee psykedeelistä rockia, post-rockia ja shoegazingia jopa hieman folkahtaviin juttuihin. Viulua löytyy useimmista kappaleista, tottakai hyvällä maulla. Ei siis mitään uskomattoman suuria jousisektioita, vaan harkittuja melodioita. Kauttaaltaan soitto on mainiota ja luontevasti soljuvaa. Laulaja Dmitry Melet hoitaa hommansa herkällä falsetilla. Vaikealla alueella liikutaan, mutta hän hoitaa homman kotiin vähintäänkin hyvin. Hirmuisia falskauksia ei juuri kuulu, ja ääni varmasti voimistuu vielä vuosien kuluessa. Voisin tähän Sigur Rós -pastissin todeta, ja sanoa vokaalien olevan enemmänkin instrumentti muiden joukossa, kuin mikään maailman suurimpia lyriikoita naamalle lyövä totuuden torvi. Hyvä näin, musiikki musiikkina.
Vaikka vaikutteet paikoin kuuleekin läpi, on se oma saundi vahvasti läsnä, jolle ainakin allekirjoittanut antaa musiikissa eniten painoarvoa. Nykyään on niin vaikea, ellei mahdoton luoda mitään täysin individuaalia ja omaa taidetta, joten artistin täytyy osata ammentaa tarpeeksi suurelta skaalalta vaikutteita, jotta syntyy tarpeeksi kiinnostava sekasotku. Tässä ollaan onnistuttu hyvin. Mitään maatamullistavaa erikoisuutta ei löydy, mutta kaikki on hyvää kuin hyvä musiikki.
Yhtä asiaa haluan alleviivata, joka voi olla hieman ikävässä kontrastissa äskeisen "tosi hyvä mutta ei mitään sykähdyttävää" -lässytyksen kanssa, mutta elämä on sellaista. Kuunnelkaa tuota soolokitaristia. Voin tälläisellä mahtipontisella ja ylihypettävällä varauksella todeta, että meillä saattaa olla tässä käsissämme Suomen uusi Petri Walli. Levyn psykedeelisimmässä Cuscuspin -kappaleessa asia käy selväksi kuurollekin. Uskomattoman upeita äänimaisemia pari minuuttia fiilisteltyä pinnan alta räjähtää upein kitarasoolo pitkään aikaan. Oikeasti, jos mies on vasta 19, ja saa kitaran puhumaan tuolla tavalla, käsissämme on jotain ihan mieletöntä.
Kingston Wall -puristit saa vihata, mutta minä pidän väitteestäni kiinni.
