Tykkäsin kuvaustyylistä. Punamustavalkoinen oli pääteemana, haastatteluja ja muutamia muita pätkiä lukuunottamatta kaikki oli noilla kolmella värillä kuvattu. Se oli miellyttävää katsella, ja sitä käytettiin tyylikkäänä tehokeinona.
Kovinta tuossa puoltoistatuntisessa oli kyllä ne ns. "oikeat keikat". Ne, missä soitetaan isolle yleisölle, isolla lavalla, isolla säröllä, ja isolla otteella. On uskomatonta, miten tyylillä Jack White ottaa koko lavan haltuun, säntäillen kuin sekopää ympäriinsä. Urkuja kaatuili, johtoja irtoili ja jokatoinen nuotti kitarasta meni vikaan, mutta se energia, joka siitä hommasta säteili, meinasi lyödä tajun kankaalle. On se nyt jumalauta, kun jannulla on elektroakustinen kitara, ja niin paljon säröä, että Sunn O))) kuulostaa humpalta.
Meg White on hyvin, hyvin kaunis nainen, jolla on hyvin, hyvin kaunis ääni. Kuten fanit varmaan jo tietävät, hän oli haastatteluissa yleensä hiljaa, ja jos puhui, niin puhui hiljaa (mutta kauniisti!). Loppupuoliskolla Jack kuitenkin käski Megiä tunnustamaan, ettei Jack pakottanut häntä olemaan hiljaa aina haastatteluissa.
Tosiaan, hieman koko DVD:n pääpointista enemmän. Kyseessä oli siis heidän Kanadan kiertue, joka kuvattiin. Erikoisen kiertueesta teki se, että he kiersivät ennen kaikkea pieniä kaupunkeja ja kyliä, suurien lavojen sijasta. Soittopaikat oli mitä moninaisimpia; biljardihalli, keilahalli, bussi, tori ja jopa inuiittien vanhainkoti palveli keikkapaikkana. Erityisen upea pätkä oli nimenomaan tuolta biljardihallista, kun soittotila oli uskomattoman pieni. Jack huusi mikrofoniin kuin hyeena Megin takana, hakkasi kitaraa ja nojasi seinään. Kuulosti enemmän Black Metallilta kuin rockilta, mutta jollain David Lynchmaisella tavalla se oli upeaa.
Pienenä spoilerina vielä lisään, että lopussa Meg itkee. Ja lupaan, että sinäkin itket.
Kova oli kyllä. Mut mun mielestä mielenkiintoisinta oli ne haastattelut. Vaikka nyt olivatkin itsetietoisia ja sellaisia, niin mun mielestä on vaan kivaa kuunnella, kun ihmiset puhuvat mielenkiintoisella tavalla mielenkiintoisista asioista. Enkä kyllä itkenyt lopussa, vaikka se olikin aika yllättävän paljastava hetki.
VastaaPoistaJa Meg on kyllä suloinen. Ei nyt erityisen kaunis mielestäni (eli ei siis missään nimessä epäviehättävä ulkoisestikaan) mutta hyvin, hyvin suloinen.
Mut ykskään niistä livejutuista ei hakannut sitä Blackpool Nightsin Death Letteriä. Ja Sunn O))):n livenä nähneenä voin kertoa, että Jackin säröt jää kyllä kakkoseksi, vaikka infernaalisen hyvän kuuloisia ovatkin.
Sanokaahan, mistä kirjottais seuraavaks? Keikka-arvostelu, leffa-arvostelu, levy-arvostelu vai mitä sitä oikei tekis?
VastaaPoistaOnko tää se DVD missä on extrana se Meg Whiten kotivideo?
VastaaPoistaMie epäilen vahvasti. Mut eiköhä sekin löydy, kun laittaa pari kriittistä hakusanaa googleen :D... Tosin se sen kotivideo ei oo miusta missää määri erikoinen. Aika tylsä perus amatööripokejuttu.
VastaaPoista