Lapko - A New Bohemia

Muistan,kun aloin I Shot The Sheriffin julkaisemisen jälkeen stalkkaamaan Lapkoa päivittäin Myspacessa, kärkkyen uusia sinkkuja. Tuo ensimmäinen kappale ei kovemmin sykähdyttänyt, ja säikähdin jo, että Harjavallan sankarit olivat suivaantuneet Placebon paskasta Battle For The Sunista ja päättäneet tehdä kostoksi maailmalle paskan levyn. Mutta luojan kiitos käsitykseni murskattiin täydellisesti. I Don't Even Kill tuli Myspaceen kuunneltavaksi, ja meinasin langeta polvilleni. Uskomattoman voimakas, herkkä, dynaaminen ja oivaltava paketti. Kovinta Lapkoa ikinä. Ja vihdoin sain levyn käsiini. Tämä tarina kertoo siitä levystä.

Voisin esittää pienen kehityskaavion aivoni reseptoreiden toiminnasta kun A New Bohemia saapui taloon.

1. Pala nousi kurkkuun, ja laitoin levyn varovasti soittimeen.
2. Fiilistelin itku kurkussa avauskappaleen I Don't Even Kill.
3. Toinen kappale, King & Queen kerkesi mennä puoleen väliin asti, niin tuntui siltä kun oma ruumis ei olisi enää tarpeeksi tilava tai kestävä tämän tunteen hallitsemiseen
4. Lopulta levy päättyi,ja olin lopen uupunut saatuani kymmenkunta musiikillista rakkausräjähdystä aivoissani.
5. Laitoin levyn soimaan uudestaan. Ja se on soinutkin uudestaan ja uudestaan tähän päivään asti.

Tähän asti riittivät sanat, nyt tekisi vain mieli napata kaikkia tätä lukevia kurkusta kiinni ja huutaa päin naamaa, sanattomasti. Rakkaus ei tunne rajoja.
Malja on, jos vain mahdollista, vieläkin taitavampi laulaja, ja kuten jossain musiikkimediassa mainittiinkin jo, viimeistään nyt on päästy eroon automaattisista Brian Molko tai Maynard James Keenan assosiaatioista. Suurimmat kehut kuitenkin tästä osoitteesta saa Herra Heikkonen. Ikinä ei ole mies noin loistavasti rumpuja soittanut, Please Need Me:n lopussa oleva industrial-mausteinen rumpusoolo loksauttaa leuan auki.
Yleissaundi on paljon mehevämpi ja paksumpi, selkeästi amerikkalaisempi, kuin edellisillä levyillä. Huomaa täysin, että pojilla on ulkomaan markkinat mielessä, kappaleissa on entistä tarttuvampia melodioita, mutta silti vaikuttaa kovasti siltä ettei Lapkon pojat osaa tehdä täysin läpimurtotavaraa. Lapko on aina asteen liian taiteellista, hieman rajoja rikkovaa ja genressään kokeellista, joka varmasti työntää kuuntelijoita poispäin. Tosin se on vain heidän häpeänsä, toivottavasti palavat helvetissä.

Mielenkiintoisena elementtinä huomasin myös urkujen käytön. Ainakin se kuulostaa urulta. Mutta tosiaan, ainakin kahdessa kappaleessa on breikki, jossa on suloista urkusaundia. Toivottavasti herroilla on livenäkin mukana vaikka joku Hammond, en laittaisi yhtään pahaksi.

Mutta ehkä tämä tästä, menee ihan höpöttämiseksi, kun ei osaa mitään järkevää sanoa. Vetoan vain teihin; jos tiedätte/muistatte/pystytte kuvittelemaan miltä tuntuu ensirakkaus, niin tämän levyn kanssa sen voi kokea uudestaan.

Katsokaa nyt niitä. Katsokaa niitä.
Velikultia.