Crystal Castles - Crystal Castles (II)

Tuossa lopputalvesta, kun päätin lähteä Provinssiin, ja hieman katselin esiintyjiä, törmäsin listassa erikoiseen duoon. Uninen ja amatöörimäinen promokuva ja erikoinen nimi alkoi kiinnostamaan, ja mielenkiinnosta latailin sitten levyn ja tein pientä taustatutkimusta.
Ensin ajattelin, että plääh, just another hipster-electroband. Huomasin kuitenkin palaavani jatkuvasti tämän levyn pariin. Pienen identiteettikriisin jälkeen myönsin itselleni, että onhan tämä aika loistavaa kamaa.

Crystal Castles on vuonna 2003 Kanadassa perustettu duo, jonka takana häärii Alice Glass (laulu), ja Ethan Kath (kaikki muu). Bändi ansaitsi nopeasti kehuja kriitikoilta ja skenen piireissä, ja tottakai iki-ihana Pitchfork kehui koko duon maasta taivaaseen. Tämän takia oikeastaan tälläiset bändit tuntuu niin epäkiinnostavalta:näitä tulee tuutin täydeltä, suurin osa kuulostaa ihan samalta, mutta Pitchfork suitsuttaa ja hipsterit kiljuvat iloisesti.

CC:n musiikki on tamppauspainotteista, isoihin syntikkavalleihin nojaavaa jumitusta. En silti sanoisi tätä niinkään bilemusiikiksi, kun ainakin allekirjoittanut yleensä vaipuu aika syvään koomaan tätä kuunnellessa. Kyllähän tuo tasabiitti pistää punttiin sutinaa livenä, mutta parhaimmillaan tämä on yksin kuunneltaessa yöllä kuulokkeista, ja niin kovaa kun korvat kestää.
Se josta tässä bändissä myös pidän, on sen muuntautumiskyky. Kotona kuulokkeista kuunneltuna kyseessä on hypnoottinen ja sangen rauhoittava bändi, mutta livenä he ovat todella energisiä, aggressiivisia ja tekee mieli riehua kokoajan.

Vahvuutena on myös Alice Glassin loistava vokalisointi. Vaikka usein rankasti efektoitua se onkin, niin tytöllä riittää paatosta aivan järkyttävissä määrin. Kappaleissa kuten Baptism ja Fainting Spells Alice huutaa ja kiljuu todella vakuuttavasti milloin kaikuun ja milloin säröön sotkettuna. Tunnetta riittää.

Debyyttiin verrattuna tältä levyltä löytyy paljon laajemmalta alueelta erilaisia kokeiluja: on kitaraa, ja "särö masterissa" noisemenoa. Muutenkin kokonaisuus tuntuu kestävämmältä, kuin edellinen, turhan 8-bit levy. Loistavia yksittäisiä kappaleita löytyy, mutta parhaimmillaan tämä on kokonaan kuunneltuna. Vaikka levy on pitkä (52 minuuttia), aika kuluu sen kanssa siivillä, kun saa kunnon koomatilan aikaiseksi.

Suosittelen kaikille tamppauksen ystäville, mutta myös kaikille kokeilunhaluisille, koomaan vaipuvaisille ihmisille!

Xiu Xiu - A Promise

Tässäpä bändi, jota on tullut viimeiset puolitoista kuukautta luukutettua kuin mielipuoli. Pitkään aikaan en ole näin aidosti jostain bändistä innostunut, kuin tästä 2000-luvulla Jamie Stewartin perustamasta projektista.
Xiu Xiu on pääsääntöisesti Stewartin sooloprojekti, mutta bändissä on aina ollut mukana yksi (jostain syystä aina naispuolinen) synisti/randomkilkuttelija. Tällä hetkellä bändissä vaikuttaa Jamien lisäksi japanilaistaustainen Angelo Seo. Arvostelun kohteena olevalla A Promise -levyllä toisena jäsenenä oli kuitenkin vielä Caralee McElroy .

Xiu Xiun musiikki onkin sitten melkoinen pala kuvailtavaksi. Se on kokeellista poppia hyvin epä-popilla tavalla. Vaikeasti lähestyttävää, usein hiljaista tunnelmointia lo-fi -saundeilla. Jokaisessa kappaleessa on aivan järkyttävä määrä erilaista ääntä, mutta silti samaan aikaan kaikki voi olla hirveän hiljaista ja rauhallista.
Kuvitelkaapa vaikka kymmenkunta Ian Curtisia kompastelemaan isovanhempien pimeällä ullakolla, etsimässä elämäniloa. Jalkoihin sotkeentuu vanhoja kattiloita ja lautasia, puu paukkuu ja esineitä lentelee. Yksi heistä on löytäny papan vanhan, epävireisen pianon ja päättää esitellä kaimoilleen uusimman biisi-idean. Samaan aikaan kaikki kiljuvat huonoa elämäänsä ilmoille, koittaen siten löytää vastauksen kaikkeen paskaan.
Toisin sanoen ei tätä nyt oikein voi kuvailla mitenkään.

Xiu Xiun lyyrinen puoli nojaa hyvin paljon Jamie Stewartin omiin elämänkokemuksiin, ja hänen ei todella häpeile tuoda esille homoseksuaalisuuttaan (tosin tällä levyllä se ei ole kovin suuressa osassa). Koko vokalisointiosasto on kyllä se suurin koukku itselle tässä bändissä: Stewartin värisevä ja epätarkka ääni yhdistettynä henkilökohtaisiin lyriikoihin luo uskomattoman alastoman tunteen. Melkein tulee välillä olo, että tirkistelisi salaa laulajan elämää, kun hän tuo sielun niin avoimesti tarjottimelle. Etenkin biisit Ian Curtis Wishlist ja Apistat Commander on sellaista paatosta alusta loppuun, että ihan hengästyy. Jos tämä mies huomaisi kaupassa, että hänen lempisuklaapatukkansa olisi loppunut, tämä varmaan räjähtäisi massiivisiin kyyneliin ja koittaisi itsemurhaa.

Ei tästä oikein tiedä, kelle tätä pitäisi suositella, mutta jos tykkäät Joy Divisionista ja äärimmäisestä kokeellisuudesta, niin tämä saattaa iskeä. Mutta kuunnelkaa nyt hyvät ihmiset.
Tässä vielä Apistat Commander, kun se on niin hyvä.