Crystal Castles - Crystal Castles (II)

Tuossa lopputalvesta, kun päätin lähteä Provinssiin, ja hieman katselin esiintyjiä, törmäsin listassa erikoiseen duoon. Uninen ja amatöörimäinen promokuva ja erikoinen nimi alkoi kiinnostamaan, ja mielenkiinnosta latailin sitten levyn ja tein pientä taustatutkimusta.
Ensin ajattelin, että plääh, just another hipster-electroband. Huomasin kuitenkin palaavani jatkuvasti tämän levyn pariin. Pienen identiteettikriisin jälkeen myönsin itselleni, että onhan tämä aika loistavaa kamaa.

Crystal Castles on vuonna 2003 Kanadassa perustettu duo, jonka takana häärii Alice Glass (laulu), ja Ethan Kath (kaikki muu). Bändi ansaitsi nopeasti kehuja kriitikoilta ja skenen piireissä, ja tottakai iki-ihana Pitchfork kehui koko duon maasta taivaaseen. Tämän takia oikeastaan tälläiset bändit tuntuu niin epäkiinnostavalta:näitä tulee tuutin täydeltä, suurin osa kuulostaa ihan samalta, mutta Pitchfork suitsuttaa ja hipsterit kiljuvat iloisesti.

CC:n musiikki on tamppauspainotteista, isoihin syntikkavalleihin nojaavaa jumitusta. En silti sanoisi tätä niinkään bilemusiikiksi, kun ainakin allekirjoittanut yleensä vaipuu aika syvään koomaan tätä kuunnellessa. Kyllähän tuo tasabiitti pistää punttiin sutinaa livenä, mutta parhaimmillaan tämä on yksin kuunneltaessa yöllä kuulokkeista, ja niin kovaa kun korvat kestää.
Se josta tässä bändissä myös pidän, on sen muuntautumiskyky. Kotona kuulokkeista kuunneltuna kyseessä on hypnoottinen ja sangen rauhoittava bändi, mutta livenä he ovat todella energisiä, aggressiivisia ja tekee mieli riehua kokoajan.

Vahvuutena on myös Alice Glassin loistava vokalisointi. Vaikka usein rankasti efektoitua se onkin, niin tytöllä riittää paatosta aivan järkyttävissä määrin. Kappaleissa kuten Baptism ja Fainting Spells Alice huutaa ja kiljuu todella vakuuttavasti milloin kaikuun ja milloin säröön sotkettuna. Tunnetta riittää.

Debyyttiin verrattuna tältä levyltä löytyy paljon laajemmalta alueelta erilaisia kokeiluja: on kitaraa, ja "särö masterissa" noisemenoa. Muutenkin kokonaisuus tuntuu kestävämmältä, kuin edellinen, turhan 8-bit levy. Loistavia yksittäisiä kappaleita löytyy, mutta parhaimmillaan tämä on kokonaan kuunneltuna. Vaikka levy on pitkä (52 minuuttia), aika kuluu sen kanssa siivillä, kun saa kunnon koomatilan aikaiseksi.

Suosittelen kaikille tamppauksen ystäville, mutta myös kaikille kokeilunhaluisille, koomaan vaipuvaisille ihmisille!