Tässäpä bändi, jota on tullut viimeiset puolitoista kuukautta luukutettua kuin mielipuoli. Pitkään aikaan en ole näin aidosti jostain bändistä innostunut, kuin tästä 2000-luvulla Jamie Stewartin perustamasta projektista.
Xiu Xiu on pääsääntöisesti Stewartin sooloprojekti, mutta bändissä on aina ollut mukana yksi (jostain syystä aina naispuolinen) synisti/randomkilkuttelija. Tällä hetkellä bändissä vaikuttaa Jamien lisäksi japanilaistaustainen Angelo Seo. Arvostelun kohteena olevalla A Promise -levyllä toisena jäsenenä oli kuitenkin vielä Caralee McElroy .
Xiu Xiun musiikki onkin sitten melkoinen pala kuvailtavaksi. Se on kokeellista poppia hyvin epä-popilla tavalla. Vaikeasti lähestyttävää, usein hiljaista tunnelmointia lo-fi -saundeilla. Jokaisessa kappaleessa on aivan järkyttävä määrä erilaista ääntä, mutta silti samaan aikaan kaikki voi olla hirveän hiljaista ja rauhallista.
Kuvitelkaapa vaikka kymmenkunta Ian Curtisia kompastelemaan isovanhempien pimeällä ullakolla, etsimässä elämäniloa. Jalkoihin sotkeentuu vanhoja kattiloita ja lautasia, puu paukkuu ja esineitä lentelee. Yksi heistä on löytäny papan vanhan, epävireisen pianon ja päättää esitellä kaimoilleen uusimman biisi-idean. Samaan aikaan kaikki kiljuvat huonoa elämäänsä ilmoille, koittaen siten löytää vastauksen kaikkeen paskaan.
Toisin sanoen ei tätä nyt oikein voi kuvailla mitenkään.
Xiu Xiun lyyrinen puoli nojaa hyvin paljon Jamie Stewartin omiin elämänkokemuksiin, ja hänen ei todella häpeile tuoda esille homoseksuaalisuuttaan (tosin tällä levyllä se ei ole kovin suuressa osassa). Koko vokalisointiosasto on kyllä se suurin koukku itselle tässä bändissä: Stewartin värisevä ja epätarkka ääni yhdistettynä henkilökohtaisiin lyriikoihin luo uskomattoman alastoman tunteen. Melkein tulee välillä olo, että tirkistelisi salaa laulajan elämää, kun hän tuo sielun niin avoimesti tarjottimelle. Etenkin biisit Ian Curtis Wishlist ja Apistat Commander on sellaista paatosta alusta loppuun, että ihan hengästyy. Jos tämä mies huomaisi kaupassa, että hänen lempisuklaapatukkansa olisi loppunut, tämä varmaan räjähtäisi massiivisiin kyyneliin ja koittaisi itsemurhaa.
Ei tästä oikein tiedä, kelle tätä pitäisi suositella, mutta jos tykkäät Joy Divisionista ja äärimmäisestä kokeellisuudesta, niin tämä saattaa iskeä. Mutta kuunnelkaa nyt hyvät ihmiset.
Tässä vielä Apistat Commander, kun se on niin hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti