Tulipa ladattua kyseinen DVD, kun Sue:ssa oli annettu huippuarvostelu. Ja onhan kyseessä kerrassaan upea rock-orkesteri. Nyt väsyneenä ja kertakatsomalta lyhyt kommentti kyseisestä pätkästä.
Tykkäsin kuvaustyylistä. Punamustavalkoinen oli pääteemana, haastatteluja ja muutamia muita pätkiä lukuunottamatta kaikki oli noilla kolmella värillä kuvattu. Se oli miellyttävää katsella, ja sitä käytettiin tyylikkäänä tehokeinona. Kovinta tuossa puoltoistatuntisessa oli kyllä ne ns. "oikeat keikat". Ne, missä soitetaan isolle yleisölle, isolla lavalla, isolla säröllä, ja isolla otteella. On uskomatonta, miten tyylillä Jack White ottaa koko lavan haltuun, säntäillen kuin sekopää ympäriinsä. Urkuja kaatuili, johtoja irtoili ja jokatoinen nuotti kitarasta meni vikaan, mutta se energia, joka siitä hommasta säteili, meinasi lyödä tajun kankaalle. On se nyt jumalauta, kun jannulla on elektroakustinen kitara, ja niin paljon säröä, että Sunn O))) kuulostaa humpalta.
Meg White on hyvin, hyvin kaunis nainen, jolla on hyvin, hyvin kaunis ääni. Kuten fanit varmaan jo tietävät, hän oli haastatteluissa yleensä hiljaa, ja jos puhui, niin puhui hiljaa (mutta kauniisti!). Loppupuoliskolla Jack kuitenkin käski Megiä tunnustamaan, ettei Jack pakottanut häntä olemaan hiljaa aina haastatteluissa. Tosiaan, hieman koko DVD:n pääpointista enemmän. Kyseessä oli siis heidän Kanadan kiertue, joka kuvattiin. Erikoisen kiertueesta teki se, että he kiersivät ennen kaikkea pieniä kaupunkeja ja kyliä, suurien lavojen sijasta. Soittopaikat oli mitä moninaisimpia; biljardihalli, keilahalli, bussi, tori ja jopa inuiittien vanhainkoti palveli keikkapaikkana. Erityisen upea pätkä oli nimenomaan tuolta biljardihallista, kun soittotila oli uskomattoman pieni. Jack huusi mikrofoniin kuin hyeena Megin takana, hakkasi kitaraa ja nojasi seinään. Kuulosti enemmän Black Metallilta kuin rockilta, mutta jollain David Lynchmaisella tavalla se oli upeaa.
Pienenä spoilerina vielä lisään, että lopussa Meg itkee. Ja lupaan, että sinäkin itket.
Muistan,kun aloin I Shot The Sheriffin julkaisemisen jälkeen stalkkaamaan Lapkoa päivittäin Myspacessa, kärkkyen uusia sinkkuja. Tuo ensimmäinen kappale ei kovemmin sykähdyttänyt, ja säikähdin jo, että Harjavallan sankarit olivat suivaantuneet Placebon paskasta Battle For The Sunista ja päättäneet tehdä kostoksi maailmalle paskan levyn. Mutta luojan kiitos käsitykseni murskattiin täydellisesti. I Don't Even Kill tuli Myspaceen kuunneltavaksi, ja meinasin langeta polvilleni. Uskomattoman voimakas, herkkä, dynaaminen ja oivaltava paketti. Kovinta Lapkoa ikinä. Ja vihdoin sain levyn käsiini. Tämä tarina kertoo siitä levystä.
Voisin esittää pienen kehityskaavion aivoni reseptoreiden toiminnasta kun A New Bohemia saapui taloon.
1. Pala nousi kurkkuun, ja laitoin levyn varovasti soittimeen. 2. Fiilistelin itku kurkussa avauskappaleen I Don't Even Kill. 3. Toinen kappale, King & Queen kerkesi mennä puoleen väliin asti, niin tuntui siltä kun oma ruumis ei olisi enää tarpeeksi tilava tai kestävä tämän tunteen hallitsemiseen 4. Lopulta levy päättyi,ja olin lopen uupunut saatuani kymmenkunta musiikillista rakkausräjähdystä aivoissani. 5. Laitoin levyn soimaan uudestaan. Ja se on soinutkin uudestaan ja uudestaan tähän päivään asti.
Tähän asti riittivät sanat, nyt tekisi vain mieli napata kaikkia tätä lukevia kurkusta kiinni ja huutaa päin naamaa, sanattomasti. Rakkaus ei tunne rajoja. Malja on, jos vain mahdollista, vieläkin taitavampi laulaja, ja kuten jossain musiikkimediassa mainittiinkin jo, viimeistään nyt on päästy eroon automaattisista Brian Molko tai Maynard James Keenan assosiaatioista. Suurimmat kehut kuitenkin tästä osoitteesta saa Herra Heikkonen. Ikinä ei ole mies noin loistavasti rumpuja soittanut, Please Need Me:n lopussa oleva industrial-mausteinen rumpusoolo loksauttaa leuan auki. Yleissaundi on paljon mehevämpi ja paksumpi, selkeästi amerikkalaisempi, kuin edellisillä levyillä. Huomaa täysin, että pojilla on ulkomaan markkinat mielessä, kappaleissa on entistä tarttuvampia melodioita, mutta silti vaikuttaa kovasti siltä ettei Lapkon pojat osaa tehdä täysin läpimurtotavaraa. Lapko on aina asteen liian taiteellista, hieman rajoja rikkovaa ja genressään kokeellista, joka varmasti työntää kuuntelijoita poispäin. Tosin se on vain heidän häpeänsä, toivottavasti palavat helvetissä.
Mielenkiintoisena elementtinä huomasin myös urkujen käytön. Ainakin se kuulostaa urulta. Mutta tosiaan, ainakin kahdessa kappaleessa on breikki, jossa on suloista urkusaundia. Toivottavasti herroilla on livenäkin mukana vaikka joku Hammond, en laittaisi yhtään pahaksi.
Mutta ehkä tämä tästä, menee ihan höpöttämiseksi, kun ei osaa mitään järkevää sanoa. Vetoan vain teihin; jos tiedätte/muistatte/pystytte kuvittelemaan miltä tuntuu ensirakkaus, niin tämän levyn kanssa sen voi kokea uudestaan.
Ahkerana last.fm ja mikseri.net -sivustojen käyttäjänä sitä on tullut huomanneeksi, että maailmassa on myös loistavia bändejä, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa määrää huomiota musiikkipiireissä. Ajattelin tässä tehdä omasta puolestani laupiaan teon, ja tuoda esille muutaman vähemmän tunnetun orkesterin. Kaikki alla listattu musiikki on vapaasti jaossa internetissä.
RI:SA
Kahden nuoren miehen projekti Vihdin suunnalta. Musiikki on elektronista, mutta tarkempi jaottelu on vaikeaa. Vaikutteita löytyy perinteisestä EBM:stä, kuin myös enemmän NiN-industrialista, ambientista ja metallimusiikistakin. Kokeelliseksi musiikiksi herrat itse ovat musiikin mikseri.netin kotisivulleen jäsentäneet, joten olkoon asia niin. Levyjä he ovat julkaiseet melkoista tahtia, keskimäärin kaksi levyä vuodessa, aikavälillä 2007-2008. Omaleimaisuus on havaittavissa alusta asti, mutta tottakai tyyli ja laatu on kehittynyt jatkuvasti. Onnistuneimpia levyjä on IMO kaksi tuoreinta, heart ja reincranate_VIR, mutta myös kahta äsken mainittua edeltävä empty album on loistava, sisältäen kappaleen futile joka on noussut jonkinasteiseksi hitiksi fanien keskuudessa.
Sen suurempia mutisematta, suosittelen lämpimästi kaikille tunnelmallisen, mutta myös aggressiivisen konemusiikin ystäville. mikseri.net last.fm myspace
kumma
Jokelasta ponnistava, kolmehenkinen taidepunk-orkesteri. Ovat kaksi albumia plus yhden ep:n luoneet, joista ikävä kyllä itse omistan vain yhden, ja ei taida tuota vanhempaa materiaalia olla missään jaossa. Jos pitäisi vertailukohtia löytää, niin Sur-rur on aika lähellä, eikä edes aika lähellä vaan melko identtinen. Kummalta löytyy kantaanottavia sanotuksia, ärhäkkää ja tunteikasta menoa, nintendo-vaikutteita, hauskoja sävellyksellisiä koukkuja (esimerkiksi kappaleet Porkkana ja Julmia Jumalia ovat lähes identtiset niin riffeiltään kuin sanotuksiltaan, mutta Porkkana on akustinen ja keskitempoinen, ja toinen taas on räävittömän nopea punk-repäisy) sekä paljon, paljon muuta. Sanoituksista riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa, ja sävellyksetkään eivät ole punkmaisen tylsiä, vaan kestää kuuntelua.
Albumi Puuttuva punainen lanka, joka minulla on ja joka on lähes kokonaan internetissä ladattavissa, on kaksilevyinen järkäle, jossa on musiikkia yli kaksi tuntia, laskematta mukaan piilobiisejä. Levyt on kumpainenkin jaettu kahteen osioon, todennäköisesti siis helpottamaan kuuntelua. Herrat kun itse sanovat, ettei levyä olekkaan tarkoitettu kertaistumalta kuunneltavaksi.
Post-rockahtava kvartetti Kotkasta. 2007 vuodesta asti kasassa ollut bändi on muutaman jäsenvaihdoksen jälkeen päässyt kunnolla vauhtiin, ja julkaissut yhden studiodemon, ja useampia kotidemoja ja livenauhotteita aikansa varrella. Bändin vaikutteisiin kuuluu niin Manic Street Preachersia kuin iLiKETRAiNS:ia, ja musiikki onkin toimiva yhdistelmä menevää rockia ja tunnelmoivaa post-rockia. Laulajan saundi on jotain iLiKETRAiNSin, MSPn ja Placebon väliltä, kerrassaan omalaatuinen ja ainakin omaan korvaan miellyttävä. Ehkä se mikä itseäni tässä bändissä on eniten kiehtonut on se, etteivät he sorru post-rock -skenen tylsistyttävään delayhakkaukseen ja Explosions In The Skyn tai Isiksen plagiointiin, vaan jälki on omalaatuista ja mielenkiintoista kuunneltavaa.
Lähiaikoina herrat ovat julkaisemassa uutta EP:tä On Trial By Ordeal.
Taas kerran hieman rockimpaa ilmaisua, myöskin Jokela-Järvenpää -skenestä. Tämä miehistö on äänittänyt kaksi albumia, Envie De Dollars ja Ride On Me, joiden välillä vaihtui kitaristi. Musiikkia voisi kuvailla jonkinlaiseksi kaistapäiseksi Musen pikkuveljeksi. Laulaja taitaa falseton, örinän ja teatraalisen peruslaulannan, kuten myös pianonsoiton loistavasti, etenkin tuoreella Ride On Me:llä, ja kitaristin, basistin ja rumpalin yhteissoiton sulavuus on hyvin verrattavissa Museen. Bassolinjat ovat eläviä ja mielenkiintoisia, rumpujen soitto tukevaa, mutta silti oivaltavaa, ja kitaristi on ilmiömäinen nuoreen ikäänsä nähden; ei tekniikalla pilattu, mutta kykenee tarvittaessa hurjiin suorituksiin.
Edelleen jatkamme Jokela -skenen syövereissä. Asteet on nuoren miehen, taiteilijanimeltään Veri Ääretön, rock/punk -projekti aika mielenkiintoisella otteella. Kyseessä on tietynlainen yhdistelmä punkkia, rockia ja noisea. Soundit ovat kahdella julkaistulla albumilla, Vol.1 sekä FXRES09 -EP niinsanotusti "melko nekrot", ja noisea riittää, mutta kyseessä ei silti ole mikään yhden mikin surinapunkihme, vaan ihan selkeää (tai niin selkeää kun sen tarvitseekin olla, mutta nekroa saundia. Kaikenkaikkiaan todella harkitun oloinen kokonaisuus. Kappaleiden sanoitukset ovat sanalla sanoen loistavia. Rappiorockelämä hohkaa lyyrikoista lävitse, eikä Herra Ylppö -mielleyhtymiltä voi välttyä. Mukana on raakaa arkirealismia ilman turhia sanankäänteitä, mutta myös vähän vaikeaselkoisempaa materiaalia.
Hyvänä esimerkkinä levyltä Vol.1, kappale Tähti.
Me katosimme yhdessä, meidät kuolleiksi julistettiin. Vielä jonain päivänä taivas meille hymyilee. Maailma kääntää ja taivas vastaa:
Älä koskaan päästä irti.
Pidä musta kiinni! Me kuljetaan läpi toisen maailman; heti seuraavan yliannostuksen jälkeen! Siellä taivas meidät muistaa ja kaiken tietää, hävittää!
Viimeinen mahdollisuus: kuolla elävänä ja yrittää hengittää!
RI:SAn toisen osapuolen, samin, edesmennyt sooloprojekti. Kyseessä on kokeellinen neofolk, ja ensimmäisessä julkaisussa oli myös industrial -vaikutteita jonkin verran. Projekti kerkesi julkaista yhden julkaisun, useita yksittäisiä kappaleita, joista osa sitten myöhemmin muodosti isomman kokonaisuuden. Musiikkia voisi verrata melko paljon Death In Juneen, mutta suuressa osassa on myös Spiritual Front -henkiset mutinat, ja jossain vaiheessa vokalisointi muuttui enemmän kuiskailevaksi. Koko lyhyen elinaikansa projekti kehittyi ja muuttui, ei parempaan tai huonompaan suuntaan, mutta muuttui jatkuvasti. Ylipäätänsä projekti tuntui heijastavan tekijänsä elämää; Se alkoi synkällä ja metallisella saundilla, tekstit olivat vaikeaselkoisia ja sisälsivät paljon vertauskuvallisuutta. Seuraava vaihe oli hieman luonnonläheisempi saundi, tunnelma oli rauhallinen ja seesteinen. Projektin lopetus oli upea. Viimeiseksi kappaleeksi jäi kappale clouds, joka on rakenteeltaan hyvin pop, ja tunnelma on juurikin kuten kappaleen nimi kertoo, pilvimäisen leijaileva. Kertosäkeessä lauletaan;
It is not beautiful to be empty all the clouds seem only deformed now
Nuo lauseet, haikailevan pianomelodian siivittämänä aiheuttavat spontaaneja itkukohtauksia, räävittömän kaunista. Koko kappaleen sanoma tuntuu olevan kuin päätöspiste kaikelle mitä projekti on edustanut; ennen kappaleet kertoivat (ainakin allekirjoittaneen tulkinnan mukaan) ihmiskammoisuudesta, syrjäänvetäytymisestä ja ylipäätänsä elämän turhanpäiväisyydestä. Mutta nyt, pilvet ovat järjestäytyneet uudelleen, ja myönnetään ettei ole kovinkaan kaunista olla tyhjä. Upeaa, aivan upeaa.
Projekti kuitenkin sai päätöksensä 2009, ja sen kaikki kappaleet poistettiin mikseri.netistä. Niitä voi kuitenkin vielä löytyä ainakin last.fmstä. Highly Recommended. To everyone.
-edit- 27.4.2010 72 forms palasi mikseri.netiin, ja kansa hurraa!
Suomalainen sooloprojekti, enimmäkseen käsittääkseni mikseristä tuttu drone/ambient/noise-tapaus. Kyseisen projektin haltija on myös last.fm -ryhmän Music Maker Societyn perustaja, josta johtunee yllättävän suuri kuuntelijamäärä, yli 2,000 kuuntelijaa, kyseisen sivun artistiprofiilissa.
Muusikko itse luonnehtii yhdeksi musiikinsa kantavaksi teemaksi "ancient future", joka kuvaa musiikkia kokolailla hyvin. Kappaleissa on yhdistelty modernia efektointia, ja space-meininki-ambiensseja, mutta myös kansansoittimia kuten balalaikkaa. Lopputulos on äärimmäisen tunnelmallinen ja ajaton, ikään kuin nuo kaksi vastakohtaa todentotta kumoaisivat toisensa, ja tulos olisi nolla.
Antero Tienaho - Gaia
Myös tämä projekti sai loppunsa 2009, artistin poistettua tunnuksensa mikseri.netistä, ja ilmoittaen, että tuskin palaa alalle. Last.fmstä kuitenkin voi vielä kokolailla tuotannon löytää. last.fm
